Ennen työuupumusta

Miten päädyin uupumaan?

Noin 7 vuotta jo ennen työuupumusta minulla oli kausi, jolloin saattoi mennä jalat alta ja sairastelin jatkuvasti. Tiesin kyllä itse, että tekemistä oli liikaa; oli haasteita työssä ja henkisesti raskasta kotonakin uusperheen ongelmien parissa. Saatoin levätä kotona päivän kaksi, mutta jatkaa taas samaan malliin ja koin kovasti vastuuta esimiehenä, joten esim flunssassa tein kuitenkin töitä kotoa.

Uusperheen ongelmat paisui todella suuriksi ja koin lopulta, että odotukset minua kohtaan oli liian suuret enkä pystyisi yksin muuttamaan sellaisia asioita, joilla oli taustat ajassa ennen minua. Häpeäkseni jätin leikin kesken ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli että pääsisin jonnekin lepäämään. Tuntui, ettei minulla ollut enää mihinkään voimia.
Noista ajoista eteenpäin vuodet oli täynnä työtä, lapseni vakavaa sairautta ja ties mitä eli elin vuosia jatkuvan paineen ja huolen alaisena. Juoksulenkeillä ihmettelin, miksi juoksu ei oikein kulkenut ja sen sijaan, että olisin hellittänyt, painoin kovempaa hampaat irveessä.

Olin aktiiviliikkuja ja juoksun lisäksi joogasin ja kävin pari kertaa viikossa kuntosalilla. Kun lapseni oli tervehtynyt ja omillaan, saatoin jäädä ylitöihin ja vielä sen jälkeen mennä salille. Alkoi kuitenkin tulla kertoja, että istuin laitteessa enkä jaksanutkaan tehdä mitään. Luonnollisesti oli sitten huono omatunto kun menin kotiin. Kävi niinkin, että olin joogatunnin jälkeen hiestä märkä enkä ollut jaksaa kävellä kotiin. Ihmettelin vain, kuinka näin voi olla. Lopulta aloin jättää joogatunteja väliin kun päivät piteni töissä ja mikäs oli töissä keikkuessa kun kukaan ei odottanut kotona.
Väliin alkoi jäädä myös juoksulenkkejä ja salikertoja ja aloin lihota. Tunsin vain loputonta väsymystä. Töissä olisin voinut mennä wc:hen nukkumaan. Viikonloput ei virkistäneet enää. Itse asiassa viikonloppuisin ehdin vain siivota kodin, huoltaa vaatteet ja täyttää kaapit ruoalla ja taas olikin työpäivä. Lomilla hoidin tarpeelliset käynnit eli hammaslääkärit, auton huollot ym. ja pesin lattiat ja ikkunat, koskas muulloin? Saatoin sitten olla flunssassa loppuloman.

Kaikkinensa olo oli raskas ja kävin työterveyslääkärillä, mutta verenpaineen lisäksi mitään muuta ei löytynyt, joten kaikki jatkui kuten ennenkin. Sattui sitten, että lasteni isä sai aivohalvauksen ja koska välimme olivat läheiset, se järkytti minuakin kovasti, samoin yhteisiä lapsiamme. Hän kamppaili viikkoja hengestään ja menetin yöunet. Olin taas työterveyslääkärillä ja työterveyshoitajan luona. Sain unilääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet. Lääkkeet lihottivat 15 kiloa ja aloin oireilla eri tavoin; oli flunssaa, vatsatautia ja ties mitä. Olin paniikissa, koska töissä oli yt:t päällä ja minä vain kävin siellä silloin tällöin ja sairastelin koko ajan, kuka uskoisi edes minua noiden sairastelujen suhteen. Kun en nukkunut ja olin huolissani ex-puolisostani, minulle sanottiin, että tehän olette eronneet, miten voit kantaa huoltaa entisestä  puolisosta. Työssäni en enää saanut mitään aikaiseksi ja aloin vain tuntea häpeää olostani ja väsymyksestäni. Kun viikon loman jälkeen palasin töihin eikä olo muuttunut miksikään, kävin vielä pyytämässä apua työterveyslääkärillä itkien, mutta sain vain selkään taputukset ja kyllä sinä selviät tästä-toivotukset. Kun sinä iltana menin kotiin, olin niin täynnä häpeää ja epätoivoa, että ajattelin ainoan mahdollisuuteni olevan irtisanoutuminen. Siten voisin levätä rauhassa eikä minun tarvitsisi olla ihmisten edessä enää. Kävi sitten niin, että kotona en enää nähnyt mitään toivoa elämässäni, itkin vain hysteerisesti ja halusin kuolla. Siinä tilassa ystäväpariskunta löysi minut kotoa ja vei sairaalan poliklinikalle. Tämän jälkeen tyterveyshuolto antoi minulle psykiatrin tiedot ja viikon sairaslomaa.

Olin kauhuissani psykiatrille menosta, mutta kun kohtasin tämän haltiattaren oloisen ihmeellisen ihmisen, tajusin, että hän tiesi tismalleen, mitä kävin läpi. Tuntui, että tulin kuulluksi ensimmäisen kerran ja minut otettiin todesta ja hän vilpittömästi halusi ojentaa kätensä ja auttaa. Mikä valtava helpotus! Aika pysähtyi. Sairaslomia annettiin siitä alkaen 3 kuukauden jaksoissa ja lääkäri varoitteli, että en palaa töihin vielä tooodella pitkään aikaan. Se oli toisaalta helpotus, koska sain luvan levätä, mutta toisaalta oli huoli töistä ja työkavereista, olin itse luullut olevani pois vain max 2 viikkoa.

Oli hurjan helpottavaa saada levätä, mutta tässä kohtaa häpeä todella pääsi valloilleen. En halunnut tulla nähdyksi, en naapurien tai kenenkään toimesta. Olinhan petturi ja kakkosluokan kansalainen kun en töihin pystynyt. Tosin väsymyskin oli sitä luokkaa, että postilaatikko oli ihka ensimmäinen etappi ja siitä sitten todella hiljakseen edemmäs. Kuvittelin mielessäni, että työkaverit vakoili minua. Toisaalta tiesin ajatuksen olevan ihan hullu, mutta toisaalta uskoin siihen. Meni todella pitkä aika ennen kuin pystyin menemään kauppakeskukseen tai kaupungille. Oli kauhistuttava ajatus tulla nähdyksi keskellä päivää jossain ihmisten ilmoilla. En jaksanut katsoa tv:tä, puhumattakaan lukea. Alkuun vain makasin. Kuvaavaa on, että aina, kun jotain voimia oli, siivosin tms, jotta tekisin jotain hyödyllistä, pahimman luokan perfektionisti ja suorittaja. Kuukausien kuluessa tajusin, että tämä olisi se elämäni suurin oppitunti ja läksy; oppia pois suorittamisesta. Tiesin, että ei ollut helppo tie edessä, mokoma suorittajuus kun oli minulla selkärangassa, sen kitkeminen tarkottaisi luonteen muuttamista ja sitä, että jotain muuta olisi tultava tilalle. Tämä tapahtui vuonna 2015 enkä ole vieläkään täysin toipunut. Nyt kun katson taaksepäin, kaikki tuntuu itsestäänselvältä, taakan kannot ja kuukausien unettomuudet ynnä muut, mutta miten pelottavaa on kun ei itse tajua, että nyt mennään varageneraattorilla ja vauhti pitäisi täysin pysäyttää. Pitäisi luopua asioista, tekemisistä, rentoutua, ottaa aikaa itselleen, mutta kun kokee, että tekemistä on niin paljon...ja jos olet lapsesta asti hakenut hyväksyntää tekemisellä...