Uuden oppimista

Aiemmin jo mainitsin, että opiskelen ravintovalmentajaksi eli  vaihdan alaa ihan kokonaan.
Ihmettelin kovasti lukiessani muista uupuneista sairaslomani alussa, miksi he melkein poikkeuksetta kaikki vaihtoivat alaa eivätkä palanneet entiseen työpaikkaan. Kun aikaa kului, alkoi kuitenkin minullekin valjeta, ettei mikään välttämättä muutu jos palaan entisiin hommiin ja aloin myös kyseenalaistaa oman motivaationi entisessä työssäni, olinhan tehnyt samaa työtä jo vuosia ja vuosia.
Mietin, olisiko ollut mahdollista, että olin jo jonkin aikaa tehnyt sitä tiedostamattani hammasta purren. Aloin myös pohtia plussia ja miinuksia. Lopullisen sysäyksen antoi lääkäri, joka ilmoitti yksiselitteisesti, että olin menettänyt stressinsietokykyni lopullisesti. Tajusin, että oli pakkokin jättää hyvästit entiselle työlleni ja sen kaltaisille tehtäville - jotain oli muututtava ihan lähtökohtaisesti.

Satuin sitten lukemaan yhdestä naistenlehdestä haastattelun, joka koski ikäistäni naisihmistä, joka oli loikannut liike-elämästä ja opiskellut juuri ravintovalmentajaksi. Kiinnostuin ja löysin ko koulutuksen netistä. Innostuin siitä ihan valtavasti ja tajusin, että itse asiassa olin koko ikäni hakenut vastauksia kysymyksiin 'mitä pitäisi syödä, jotta elimistö saisi tarvittavan energiamäärän? ', mitä syödä, jotta pysyä terveenä' ja ' miten liikunta vaikuttaa syömiseen tai syöminen liikuntaan?'. Lisäksi se tärkein -kuinka työlläni voisi olla syvempi merkitys kun voisin auttaa lähimmäisiäni! En tahtonut enää pysyä nahoissani vaan aloin jo tehdä suunnitelmaa.

Ihan alkuun osallistuttuani luennoille olin vielä sen verran huonossa kunnossa, että kaikki voimani meni ihan vain siihen, että pystyin osallistumaan koko päivän kestäviin luentoihin. Lääketieteen osuus tarkoitti luentoja pe,la ja su aamusta iltaan ja sellaisen viikonlopun jälkeen jouduin alkuun lepäämään 2:kin viikkoa. Joitakin viikonloppuja oli pakko jättää väliin jos oli esim. kahtena viikonloppuna opiskelua peräkkäin, se vain oli liikaa. En ensimmäisillä luennoilla jaksanut edes jutella muiden osallistujien kanssa, keskityin vain koossapysymiseen.

Tentteihin luku oli taas asia erikseen, koska muistini ei oikein pelannut. Saatoin kovastikin paahtaa ja kun palasin aiheeseen, en muistanut mitään tai viikonlopun luentojen jälkeen koko aihe tuntui vieraalta. Se oli turhauttavaa ja monta kertaa teki mieli luovuttaa. Ja kuitenkin opinnot ja tavoite kaukana tulevaisuudessa oli ne asiat, jotka antoivat voimaa ja energiaa jaksaa eteenpäin. Jos ei olisi ollut tavoitetta ja polkua, jota kulkea en varmasti olisi jaksanut väsymyskausien ja masennuksen läpi. Olisi ollut niin paljon helpompaa antaa periksi. Vaikka tunsin olevani eri viivalla kuin muut opiskelijat, kaivoin jostain sisua ja ajattelin, että minulla on loppuelämä aikaa tahkota näitä oppeja, nyt ainakin yritän ja luovutan vasta, jos joka tentistä tulee hylättyjä enkä saa ni edes uusittua.

Kun sitten eka tentti tuli hyväksyttynä takaisin, tiesin, että pystyn tähän, en olekaan tyhmä ja sairas ja luuseri, mitä olin hokenut heikkoina hetkinä itselleni. Olinkin samassa sarjassa kuin muut opiskelijat!
Tuli aika, että sain hylätynkin, mutta luin uudelleen ja uudelleen ja pyysin lapsiltani vielä ohjeita lukutekniikoista, muistelin midmappeja työvuosiltani ja lunttasin lisää vinkkejä netistä ja koin onnistumisia ja hylätystä tuli  hyväksytty. Opin tärkeän läksyn; voi tulla hylättyjäkin, mutta maailma ei lopu siihen.

Toinen haaste oli stressi ennen tenttiä. Se tuntui konkreettisina oireina: en nukkunut, vatsaa poltti ja itsetunto oli heikko, vatsa saattoi mennä sekaisin. Ymmärsin myös, että toipumiseni saattoi hidastua stressaantumisen takia. Tentti tentiltä koitin muuttaa suhtautumistani tenttimiseen ja opinnoissa edistymiseen. Ymmärsin, että halusin pysyä aikataulussa ja tavoitteeni oli minulle tärkeä etappi, siksi paineita kasaantui. Koitin miettiä, miten se ei olisi niin kuoleman vakavaa ja raastavaa, voisinko ehkä suhtautua asiaan kivana ja innostavana, uutena osana elämääni. Pikku hiljaa, ei helposti vaan todella pienin askelin olen oppinut suhtautumaan stressiin voimavarana, katalysaattorina ja innostavana, kutkuttavana tekijänä. Olen jollain tasolla saanut sen hallintaani huomattuani, että voin ohjailla ajatuksiani. Nykysin 'annan' itseni stressaantua vasta juuri ennen tenttiä, jotta se saa minut terästämään kaikki aistini ja jotta skarppaisin viime hetket todella. Unettomuuskaan ei siinä kohtaa enää haittaa, koska tiedän, että tentin jälkeen nukun kuin pikku possu.
Ajatteluuni vaikutti paljon verkostoituminen kanssaopiskelijoiden kanssa ja sitä kautta oppiminen aihealueesta lisää. Kanssaopiskelijoiden kanssa opiskeluinnon jakaminen on myös tuntunut hyvältä ja toinen toistensa tukeminen. Myös se, että aiheesta löytyy runsaasti materiaalia netistä pitää mielen virkeänä koko ajan

Nyt olen taas aloittanut luvut tenttiä varten ja tasapainoilen stressinsiedon kanssa enempi ja vähempi. Yritän kuitenkin suhtautua innostuneena ja positiivisena tähän toiseen mahdollisuuteeni. Ja haluan oppia asiat, jotta ne olivat pohjalla taas Sitä seuraavaan tenttiin lukiessani. Ja kovasti auttaa kun kuvittelen itseni jo haaveammattia tekevänä, neuvomassa asiakkaitani ravintoasioissa. Siellä se siintää horisontissa!