Toipuminen - ystävät

Toivon koko sydämestäni, että  kaikilla ihmisillä olisi ymmärtäväisiä ystäviä. Jos ystävyys joskus punnitaan niin silloin kun toista osapuolta kohtaa sairaus tai muu koettelemus. Osatapa sanoa oikeat sanat tai olla toiselle läsnä ja kuulolla.
Voi olla todella hankalaa kahlata omien mustien tunteiden läpi kun voimia on muutenkin vähän ja lähtökohtaisesti jo kokee itsensä huonoksi jos saa tuta, ettei sellaisena kelpaa yställeen. Ystävän selän kääntäminen tai tuomituksi tuleminen vaikeuttaa vain tilannetta entisestään. Toisaalta taas,  jos ystävistä löytyy yksikin ymmärtäjä, se voi olla pelastus ja korvaamaton tukipilari ja antaa toivon pilkahduksen paremmasta ja sen voimalla pelkästään voi jo jaksaa punnertaa eteenpäin. En tarkoita, että ystävän pitäisi olla kainalosauva – pelkkä hyväksyvä läsnäolo tai voinnin kysely voi riittää. Se, että saa hyväksynnän omalle olomuodolle ja tiedostaa, että joku välittää on ratkaisevaa.

Minä sain toipumiseni aikana tuta niin hyvää kuin huonoakin ystävyyttä.  Paras ystäväni 40 vuoden takaa koitui pahaksi pettymyksekseni. Hän nauroi lihomiselleni, pilkkasi ja vähätteli, tuhahteli väsymykselleni ja antoi kuntoiluohjeita. Kaikelle loan heitolle oli hänen mukaansa oikeutuksensa; olimme olleet niin kauan ystäviä, että voi kuulemma sanoa mitä vaan. No, se päti ja on aina pätenyt vain toiseen suuntaan.tämä ’paras’ ystävä loukkaantui minulle kun uskalsin tehdä muutoksen elämässäni ja jätin vanhan työni. Tajusin, etten enää kelvannut kun en edustanut samoja asioita kuin ennen eli ulkoinen statukseni muuttui. En ollut enää nimekkään firman hyvässä positiossa ja ansainnut hyvin rahaa. Ystävyytemme oli puoli vuotta jopa katkolla.
Ehkä ystävyytemme pituuden vuoksi se lämmiteltiin uudelleen, mutta en voi edelleenkään keskusteluistamme ja anteeksipyynnöistä huolimatta  unohtaa loukkauksia, joita kuulin ja sitä, että ystävä yksinkertaisesti jätti pahimmalla mahdollisella hetkellä. Niinpä tämän ystävän status on silmissäni muuttunut ja hän lensi ulkokehälle, harvemmin tavattavien ja ei niin läheisten ystävien, tuttavien,  rinkiin. Tapaamme tosiaan harvoin enkä keskustele enää henkilökohtaisuuksista hänen kanssaan. Toki ihminen voi muuttua ja kehittyä ja sille olen aina avoin, mutta ainakaan toistaiseksi en ole niin isoa muutosta huomannut, että asenteeni muuttuisi.

Sen sijaan löysin ihanaa, vuorovaikutteista, lämmintä ystävyyttä muutamasta ihmisestä, jotka olivat jo ennestään elämässäni, mutta jääneet taka-alalle, koska olin priorisoinut entistä parasta ystävääni.

Kun katson taaksepäin elämääni, en itse asiassa pidä siitä ihmisestä, joka olin. Ystävänä en usko, että minulla oli paljonkaan annettavaa. Olin melkoinen pintaliitäjä ja luulenpa, että otin enemmän kuin annoin. Nyt parina viime vuotena on ollut aikaa pohtia tätä ja sitä, millainen haluaisin olla muita ihmisiä kohtaan. Samaan aikaan olen saanut kiitollisena todeta, että ympärilläni tosiaan on tosiystäviä ja he ovat todella upeita, monipuolisia, vahvoja naisia, joiden seurassa koen itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja mitä minuun tulee ystävänä, olen innokas oppimaan ja muuttumaan paremmaksi versioksi itsestäni. Tunnen, että nyt vasta saan kokeakin, mitä ystävyys voi parhaimmillaan olla; naurua ja itkua yhdessä, tukemista ja jakamista puolin ja toisin, toiveita, muisteluita ja hillitöntä riemua ja ihanaa lämmön tunnetta jakamisesta ja yhdessäolosta. Olen äärimmäisen kiitollinen ja oloni on nöyrä kun ajattelen yhdessä koettuja lyhyitäkin hetkiä tai vaikkapa vain  viestejä näiden todellisten ystävien kanssa. Ei tarvitse edes nähdä viikottain tai usein, mutta pohjalla on se todellinen välittäminen toisesta ihmisestä ja kiinnostus hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan. Ei vain se, mitä hän voisi minulle tarjota. Olen aina vain vahvemmin sitä mieltä, että olemme täällä maan päällä oppimassa ja kehittymässä ja haluankin ehdottomasti olla kehityskelpoinen. Toisinaan ajattelen, että miksi opin joitain asioita vasta nyt - mutta onneksi edes nyt!