Vertaistuki

Toipumiseeni vaikuttaneista tekijöistä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on vertaistuki. Jätin sen viimeiseksi, koska suhtaudun asiaan kovin tunnepitoisesti. Ensinnäkin rakas ystäväni ohjasi minut hoidon piiriin (ja pelasti minut) ja tuki kaikessa ja hänen miehensä saman kokeneena keskusteli kanssani useaan kertaan kotiin jäätyäni ja auttoi siten pahimman yli. Tapahtui siis kaksi merkittävää asiaa; koin, että olin arvokas jollekin kun minua autettiin ja sain tuta, että en ollut ainoa työuupumuksen kokenut. Masentuneena luulin olevani tässä maailmassa täysin yksin ja uskoin, ettei millään ollut mitään väliä ja olin toivoton. Tunsin myös suunnatonta häpeää ”heikkoudestani” ja tieto, että joku muukin oli kokenut saman kohtalon oli äärimmäisen tärkeä tieto. Tapaamistemme edetessä sain kuulla myös miten toipuminen etenee, millaisia vaiheita saattoi tulla vastaan ja ennen kaikkea, että niin sekaisin tai nollattuna kuin aivoni olivatkin, voisin parantua ja kenties palautua normaaliksi. Vertaistuki oli korvaamatonta senkin vuoksi, ettei kukaan muu tiennyt, miten suhtautua minuun. Ymmärrän toki, että tilani oli ystäville ja muille läheisille vieras, olihan se sitä minullekin. En edes osannut selittää, miltä minusta tuntui, joten ei ihme, jos muilla oli epävarma olo suhteessa minuun ja olotilaani. Mutta oli todella lohduttavaa tietää, että samaa on tapahtunut muillekin ja että siitä voi selvitä. En edes yritä arvailla, millainen oloni ja toipumisaikani olisi ollut ilman näitä tietoja. Enkä uskalla edes ajatella, miten minun olisi käynyt, jollei ystäväni olisi taluttanut minua poliklinikalle ja osoittanut työterveyslääkärille asian vakavuuden kerta heitolla. Olen ikuisesti kiitollinen näille kahdelle tosiystävälle, jotka terveellä tavalla puuttuivat kun oli hätä.