Ennen työuupumusta

Miten päädyin uupumaan?

Noin 7 vuotta jo ennen työuupumusta minulla oli kausi, jolloin saattoi mennä jalat alta ja sairastelin jatkuvasti. Tiesin kyllä itse, että tekemistä oli liikaa; oli haasteita työssä ja henkisesti raskasta kotonakin uusperheen ongelmien parissa. Saatoin levätä kotona päivän kaksi, mutta jatkaa taas samaan malliin ja koin kovasti vastuuta esimiehenä, joten esim flunssassa tein kuitenkin töitä kotoa.

Uusperheen ongelmat paisui todella suuriksi ja koin lopulta, että odotukset minua kohtaan oli liian suuret enkä pystyisi yksin muuttamaan sellaisia asioita, joilla oli taustat ajassa ennen minua. Häpeäkseni jätin leikin kesken ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli että pääsisin jonnekin lepäämään. Tuntui, ettei minulla ollut enää mihinkään voimia.
Noista ajoista eteenpäin vuodet oli täynnä työtä, lapseni vakavaa sairautta ja ties mitä eli elin vuosia jatkuvan paineen ja huolen alaisena. Juoksulenkeillä ihmettelin, miksi juoksu ei oikein kulkenut ja sen sijaan, että olisin hellittänyt, painoin kovempaa hampaat irveessä.

Olin aktiiviliikkuja ja juoksun lisäksi joogasin ja kävin pari kertaa viikossa kuntosalilla. Kun lapseni oli tervehtynyt ja omillaan, saatoin jäädä ylitöihin ja vielä sen jälkeen mennä salille. Alkoi kuitenkin tulla kertoja, että istuin laitteessa enkä jaksanutkaan tehdä mitään. Luonnollisesti oli sitten huono omatunto kun menin kotiin. Kävi niinkin, että olin joogatunnin jälkeen hiestä märkä enkä ollut jaksaa kävellä kotiin. Ihmettelin vain, kuinka näin voi olla. Lopulta aloin jättää joogatunteja väliin kun päivät piteni töissä ja mikäs oli töissä keikkuessa kun kukaan ei odottanut kotona.
Väliin alkoi jäädä myös juoksulenkkejä ja salikertoja ja aloin lihota. Tunsin vain loputonta väsymystä. Töissä olisin voinut mennä wc:hen nukkumaan. Viikonloput ei virkistäneet enää. Itse asiassa viikonloppuisin ehdin vain siivota kodin, huoltaa vaatteet ja täyttää kaapit ruoalla ja taas olikin työpäivä. Lomilla hoidin tarpeelliset käynnit eli hammaslääkärit, auton huollot ym. ja pesin lattiat ja ikkunat, koskas muulloin? Saatoin sitten olla flunssassa loppuloman.

Kaikkinensa olo oli raskas ja kävin työterveyslääkärillä, mutta verenpaineen lisäksi mitään muuta ei löytynyt, joten kaikki jatkui kuten ennenkin. Sattui sitten, että lasteni isä sai aivohalvauksen ja koska välimme olivat läheiset, se järkytti minuakin kovasti, samoin yhteisiä lapsiamme. Hän kamppaili viikkoja hengestään ja menetin yöunet. Olin taas työterveyslääkärillä ja työterveyshoitajan luona. Sain unilääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet. Lääkkeet lihottivat 15 kiloa ja aloin oireilla eri tavoin; oli flunssaa, vatsatautia ja ties mitä. Olin paniikissa, koska töissä oli yt:t päällä ja minä vain kävin siellä silloin tällöin ja sairastelin koko ajan, kuka uskoisi edes minua noiden sairastelujen suhteen. Kun en nukkunut ja olin huolissani ex-puolisostani, minulle sanottiin, että tehän olette eronneet, miten voit kantaa huoltaa entisestä  puolisosta. Työssäni en enää saanut mitään aikaiseksi ja aloin vain tuntea häpeää olostani ja väsymyksestäni. Kun viikon loman jälkeen palasin töihin eikä olo muuttunut miksikään, kävin vielä pyytämässä apua työterveyslääkärillä itkien, mutta sain vain selkään taputukset ja kyllä sinä selviät tästä-toivotukset. Kun sinä iltana menin kotiin, olin niin täynnä häpeää ja epätoivoa, että ajattelin ainoan mahdollisuuteni olevan irtisanoutuminen. Siten voisin levätä rauhassa eikä minun tarvitsisi olla ihmisten edessä enää. Kävi sitten niin, että kotona en enää nähnyt mitään toivoa elämässäni, itkin vain hysteerisesti ja halusin kuolla. Siinä tilassa ystäväpariskunta löysi minut kotoa ja vei sairaalan poliklinikalle. Tämän jälkeen tyterveyshuolto antoi minulle psykiatrin tiedot ja viikon sairaslomaa.

Olin kauhuissani psykiatrille menosta, mutta kun kohtasin tämän haltiattaren oloisen ihmeellisen ihmisen, tajusin, että hän tiesi tismalleen, mitä kävin läpi. Tuntui, että tulin kuulluksi ensimmäisen kerran ja minut otettiin todesta ja hän vilpittömästi halusi ojentaa kätensä ja auttaa. Mikä valtava helpotus! Aika pysähtyi. Sairaslomia annettiin siitä alkaen 3 kuukauden jaksoissa ja lääkäri varoitteli, että en palaa töihin vielä tooodella pitkään aikaan. Se oli toisaalta helpotus, koska sain luvan levätä, mutta toisaalta oli huoli töistä ja työkavereista, olin itse luullut olevani pois vain max 2 viikkoa.

Oli hurjan helpottavaa saada levätä, mutta tässä kohtaa häpeä todella pääsi valloilleen. En halunnut tulla nähdyksi, en naapurien tai kenenkään toimesta. Olinhan petturi ja kakkosluokan kansalainen kun en töihin pystynyt. Tosin väsymyskin oli sitä luokkaa, että postilaatikko oli ihka ensimmäinen etappi ja siitä sitten todella hiljakseen edemmäs. Kuvittelin mielessäni, että työkaverit vakoili minua. Toisaalta tiesin ajatuksen olevan ihan hullu, mutta toisaalta uskoin siihen. Meni todella pitkä aika ennen kuin pystyin menemään kauppakeskukseen tai kaupungille. Oli kauhistuttava ajatus tulla nähdyksi keskellä päivää jossain ihmisten ilmoilla. En jaksanut katsoa tv:tä, puhumattakaan lukea. Alkuun vain makasin. Kuvaavaa on, että aina, kun jotain voimia oli, siivosin tms, jotta tekisin jotain hyödyllistä, pahimman luokan perfektionisti ja suorittaja. Kuukausien kuluessa tajusin, että tämä olisi se elämäni suurin oppitunti ja läksy; oppia pois suorittamisesta. Tiesin, että ei ollut helppo tie edessä, mokoma suorittajuus kun oli minulla selkärangassa, sen kitkeminen tarkottaisi luonteen muuttamista ja sitä, että jotain muuta olisi tultava tilalle. Tämä tapahtui vuonna 2015 enkä ole vieläkään täysin toipunut. Nyt kun katson taaksepäin, kaikki tuntuu itsestäänselvältä, taakan kannot ja kuukausien unettomuudet ynnä muut, mutta miten pelottavaa on kun ei itse tajua, että nyt mennään varageneraattorilla ja vauhti pitäisi täysin pysäyttää. Pitäisi luopua asioista, tekemisistä, rentoutua, ottaa aikaa itselleen, mutta kun kokee, että tekemistä on niin paljon...ja jos olet lapsesta asti hakenut hyväksyntää tekemisellä...

Uuden oppimista

Aiemmin jo mainitsin, että opiskelen ravintovalmentajaksi eli  vaihdan alaa ihan kokonaan.
Ihmettelin kovasti lukiessani muista uupuneista sairaslomani alussa, miksi he melkein poikkeuksetta kaikki vaihtoivat alaa eivätkä palanneet entiseen työpaikkaan. Kun aikaa kului, alkoi kuitenkin minullekin valjeta, ettei mikään välttämättä muutu jos palaan entisiin hommiin ja aloin myös kyseenalaistaa oman motivaationi entisessä työssäni, olinhan tehnyt samaa työtä jo vuosia ja vuosia.
Mietin, olisiko ollut mahdollista, että olin jo jonkin aikaa tehnyt sitä tiedostamattani hammasta purren. Aloin myös pohtia plussia ja miinuksia. Lopullisen sysäyksen antoi lääkäri, joka ilmoitti yksiselitteisesti, että olin menettänyt stressinsietokykyni lopullisesti. Tajusin, että oli pakkokin jättää hyvästit entiselle työlleni ja sen kaltaisille tehtäville - jotain oli muututtava ihan lähtökohtaisesti.

Satuin sitten lukemaan yhdestä naistenlehdestä haastattelun, joka koski ikäistäni naisihmistä, joka oli loikannut liike-elämästä ja opiskellut juuri ravintovalmentajaksi. Kiinnostuin ja löysin ko koulutuksen netistä. Innostuin siitä ihan valtavasti ja tajusin, että itse asiassa olin koko ikäni hakenut vastauksia kysymyksiin 'mitä pitäisi syödä, jotta elimistö saisi tarvittavan energiamäärän? ', mitä syödä, jotta pysyä terveenä' ja ' miten liikunta vaikuttaa syömiseen tai syöminen liikuntaan?'. Lisäksi se tärkein -kuinka työlläni voisi olla syvempi merkitys kun voisin auttaa lähimmäisiäni! En tahtonut enää pysyä nahoissani vaan aloin jo tehdä suunnitelmaa.

Ihan alkuun osallistuttuani luennoille olin vielä sen verran huonossa kunnossa, että kaikki voimani meni ihan vain siihen, että pystyin osallistumaan koko päivän kestäviin luentoihin. Lääketieteen osuus tarkoitti luentoja pe,la ja su aamusta iltaan ja sellaisen viikonlopun jälkeen jouduin alkuun lepäämään 2:kin viikkoa. Joitakin viikonloppuja oli pakko jättää väliin jos oli esim. kahtena viikonloppuna opiskelua peräkkäin, se vain oli liikaa. En ensimmäisillä luennoilla jaksanut edes jutella muiden osallistujien kanssa, keskityin vain koossapysymiseen.

Tentteihin luku oli taas asia erikseen, koska muistini ei oikein pelannut. Saatoin kovastikin paahtaa ja kun palasin aiheeseen, en muistanut mitään tai viikonlopun luentojen jälkeen koko aihe tuntui vieraalta. Se oli turhauttavaa ja monta kertaa teki mieli luovuttaa. Ja kuitenkin opinnot ja tavoite kaukana tulevaisuudessa oli ne asiat, jotka antoivat voimaa ja energiaa jaksaa eteenpäin. Jos ei olisi ollut tavoitetta ja polkua, jota kulkea en varmasti olisi jaksanut väsymyskausien ja masennuksen läpi. Olisi ollut niin paljon helpompaa antaa periksi. Vaikka tunsin olevani eri viivalla kuin muut opiskelijat, kaivoin jostain sisua ja ajattelin, että minulla on loppuelämä aikaa tahkota näitä oppeja, nyt ainakin yritän ja luovutan vasta, jos joka tentistä tulee hylättyjä enkä saa ni edes uusittua.

Kun sitten eka tentti tuli hyväksyttynä takaisin, tiesin, että pystyn tähän, en olekaan tyhmä ja sairas ja luuseri, mitä olin hokenut heikkoina hetkinä itselleni. Olinkin samassa sarjassa kuin muut opiskelijat!
Tuli aika, että sain hylätynkin, mutta luin uudelleen ja uudelleen ja pyysin lapsiltani vielä ohjeita lukutekniikoista, muistelin midmappeja työvuosiltani ja lunttasin lisää vinkkejä netistä ja koin onnistumisia ja hylätystä tuli  hyväksytty. Opin tärkeän läksyn; voi tulla hylättyjäkin, mutta maailma ei lopu siihen.

Toinen haaste oli stressi ennen tenttiä. Se tuntui konkreettisina oireina: en nukkunut, vatsaa poltti ja itsetunto oli heikko, vatsa saattoi mennä sekaisin. Ymmärsin myös, että toipumiseni saattoi hidastua stressaantumisen takia. Tentti tentiltä koitin muuttaa suhtautumistani tenttimiseen ja opinnoissa edistymiseen. Ymmärsin, että halusin pysyä aikataulussa ja tavoitteeni oli minulle tärkeä etappi, siksi paineita kasaantui. Koitin miettiä, miten se ei olisi niin kuoleman vakavaa ja raastavaa, voisinko ehkä suhtautua asiaan kivana ja innostavana, uutena osana elämääni. Pikku hiljaa, ei helposti vaan todella pienin askelin olen oppinut suhtautumaan stressiin voimavarana, katalysaattorina ja innostavana, kutkuttavana tekijänä. Olen jollain tasolla saanut sen hallintaani huomattuani, että voin ohjailla ajatuksiani. Nykysin 'annan' itseni stressaantua vasta juuri ennen tenttiä, jotta se saa minut terästämään kaikki aistini ja jotta skarppaisin viime hetket todella. Unettomuuskaan ei siinä kohtaa enää haittaa, koska tiedän, että tentin jälkeen nukun kuin pikku possu.
Ajatteluuni vaikutti paljon verkostoituminen kanssaopiskelijoiden kanssa ja sitä kautta oppiminen aihealueesta lisää. Kanssaopiskelijoiden kanssa opiskeluinnon jakaminen on myös tuntunut hyvältä ja toinen toistensa tukeminen. Myös se, että aiheesta löytyy runsaasti materiaalia netistä pitää mielen virkeänä koko ajan

Nyt olen taas aloittanut luvut tenttiä varten ja tasapainoilen stressinsiedon kanssa enempi ja vähempi. Yritän kuitenkin suhtautua innostuneena ja positiivisena tähän toiseen mahdollisuuteeni. Ja haluan oppia asiat, jotta ne olivat pohjalla taas Sitä seuraavaan tenttiin lukiessani. Ja kovasti auttaa kun kuvittelen itseni jo haaveammattia tekevänä, neuvomassa asiakkaitani ravintoasioissa. Siellä se siintää horisontissa!