Toipuminen - lepo

Lepo on aika vieras sana Suorittajalle  ja kun samainen Suorittaja kaatuu työuupumuksen takia hän käy vielä jonkin aikaa ylikierroksilla. Kun minulle tuli vihoviimeinen stoppi vuonna 2015 alkuvuodesta, itkin suurimman osan valveillaoloajastani ja makasin sängyn pohjalla lopen väsyneenä ja täynnä häpeää heikkoudestani. Kuitenkin heti, jos oli 10 minuuttiakin, että jaksoin olla ylhäällä, minulla oli voimakas velvollisuudentunne suorittaa jotain, olla hyödyllinen. Muistan, kun sairaslomaa tuli alkuun viikko, että mietin sekavassa mielentilassani ikkunoiden pesemistä, nythän olisi aikaa tehdä se…Kevään ja kesän mittaan olin siivonnut keittiön kaikki kaapit ja laatikot, todella hitaasti ja huomaamatta, että myös väsytin itseäni koko ajan lisää. Menin niin pitkälle, että aloin jopa maalata ikkunan-ja ovenpieliä. Viimeksi mainittu jäi kesken huomatessani, etten lepomielessä edisty ja että lepääminen oli ihan oikeasti otettava todesta. Myöden antaminen oli vaikeimpia asioita, joita olen kohdannut, mutta vasta sitten mieli ja keho saivat sitä mitä kaipasivat ja tervehtyminen toden teolla alkoi. Samaan aikaan kun touhusin laatikoiden siivoamista lukeminen ja jopa tv:n katselu oli minulle liikaa. Yritin tehdä sudokujakin, mutta päätäni alkoi heti särkeä eikä siitä tullut mitään. Vasta ensimmäisen vuoden loppupuolella pystyin lukemaan vähän kerrallaan.

Ymmärsin myös, että suurin läksyni tässä elämässä tulisi olemaan suorittajuudesta luopuminen. Vieläkin, nyt kolmantena vuotena, saatan sortua siihen ajoittain. Jollain lailla palkinto asioiden tekemisestä, tyydytys aikaan saamisesta ja palkkiontunne omasta pystyvyydestä houkuttavat ja koukuttavat toisinaan vieläkin. En pidä sitä pahana jos saan sillä drivella jotain hetkittäin aikaiseksi, mutta jos tuloksena on, että yritän suorittaa esimerkiksi kahta tenttiä samanaikaisesti ja olen riutunut stressin ja valvomisen seurauksena, olen pettynyt itseeni ja lupaan pysyä jatkossa aiemmin valitsemallani tervehtymisen ja armollisuuden tiellä. Tähän prosessiin liittyy luonnollisesti paljon katumusta, pettymystä ja pelkoa siitä, etten koskaan opi pois suorittajuudesta. Mutta tarvitaan ymmärrystä itseä kohtaan ja paljon hyväksyntää, pääasia ei ole pienet lipsahdukset vaan tiedostaminen ja pääosin oikea suunta kohti päämäärää.

Toipuminen - aika

Olen kokenut vaikeimmaksi asiaksi toipumisessani hyväksyä ajatus, että palautuminen vie aikaa.
Lukemattomat kerrat olen aloittanut liikunnan tohkeissani ja pettyneenä vaipunut sohvan pohjalle muutaman päivän ja harjoituksen jälkeen väsymyksen painamana.
 Kun olen voinut hyvin, olen uskonut aina, että tästä se lähtee ja voin tehdä mitä
vain. Hetkessä unohtuu se valtava uupumus, josta olen pikku hiljaa toipumassa ja lääkärin ennuste  minimissään 2 vuoden sairaslomasta. Joka kerta väsyminen on ollut musertava ja masentava kokemus. Nyt ehkä pikku hiljaa olen oppinut ottamaan rauhallisemmin ja tasaisemmin väsyttämättä itseäni niin nopeasti.

Liikunta oli pitkään iso osa elämääni enkä millään tahtonut hyväksyä liikkumattomuuttani. Pakkotilanteessa kuitenkin oli opittava armahtamaan  itseni ja olemaan jopa armollinen itseäni kohtaan. Oli yksinkertaisesti priorisoitava lepo ensin. En koskaan tule unohtamaan ensimmäistä kävelylenkkiäni. Tein sen hitaasti kuin etana, mutta sielu riemuitsi liikunnan iloa ja tuttua hyvän olon tunnetta. Olin niin kiitollinen!
Mutta entisenä suorittajana olen halunnut aina välillä enemmän kuin kyennyt ja olen siitä joutunut maksamaan.
Kaksi kertaa olen aloittanut kuntosalilla ja yhtä monta kertaa joutunut lopettamaan. Nyt vihdoin uskon vakavasti, että ensi keväänä saattaisin jaksaa jo säännöllistä kuntosaleilua kävelylenkkien lisäksi sillä edellytyksellä, että otan rauhallisesti enkä lähde kokeilemaan rajojani tekemällä liikaa kuten aiemmilla kerroilla.

Jaksamiseeni vaikuttaa ihan kaikki tekeminen ja jos ohjelmaa on ollut paljon, liikunta saa odottaa tai aikataulu täytyy rakentaa niin väljäksi, että liikunta mahtuu mukaan ja lepoaikaa jää riittävästi. Päivittäin koen huolta tulevasta miten pystyn esimerkiksi työt aloittaessani jakamaan aikani sopivasti. Mietityttää, onko nykymaailmassa kellään siihen pienintäkään mahdollisuutta. Mieltä askarruttaa myös nopea väsymiseni. Silloin, kun väsymys iskee, se on totaalista ja ainoa apukeino on lepo. Mitenköhän sen kanssa tulee toimeen työskennellessä?

Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä  monen asian suhteen; jaksan enemmän, mielialani on hyvä, stressaannun vähemmän asioista ja suhtautumiseni moneen asiaan kuten omiin pelkoihini on muuttunut. Jo pelkästään nämä asiat tuovat turvallisuuden tunnetta ja uskoa tulevaan. Jos tästä on selvinnyt, miksei selviäisi elämän tulevista haasteista? On taas perspektiiviä asioille ja yksi vahvistava kokemus lisää.