Työuupumus - mitä opin

Tänä päivänä, reilu 2 vuotta sairaslomallejääntini jälkeen, työuupumus näkyy keskittymisvaikeuksina, muistiongelmina, helposti väsymisenä, joka taas johtaa univaikeuksiin, ja kyvyttömyytenä säädellä stressiä. Ja silti kiitän tapahtuneesta. Kun luin vanhoja päiväkirjojani, sain todeta, että minulla oli uupumuksen oireita heti ensimmäisestä työpaikastani lähtien. Taipumukseni on aina ollut antaa kaikkeni, suoriutua kiitettävästi ja tehdä kaikki annetut työt. Ja sen verran luupää olen, etten olisi elämäni suurinta läksyä oppinut, ellei olisi tullut täyspysähdys ja kehoni olisi osallistunut siihen. Kun on jästipää niin käy näin.

On asioita, joita olen toipumisaikanani oppinut ja joista en aio loppuelämäni aikana tinkiä. Niistä yksi ja tärkein on 1) kunnon yöunet. Koettuani kuukausien unettomuuden ja nukuttuani ties minkä pillerien voimalla, yritän ainakin pitää huolta niistä keinoista, jotka edesauttavat hyvää unta;

-ulkoilu ja liikunta saman päivän aikana voimien mukaan
-rauhottuminen ennen nukkumaanmenoa tai nukahtamista, esim lukemalla kirjaa
-käytän melatoniinia, joka myös korjaa aivon vaurioita ja tässä päässähän niitä riittää...
-kiitän kuluneen päivän kohokohdista ja elämäni plussapuolen asioista (tämän opettelin ja se vei aikaa, mutta nyt käy jo itsestään)

Toinen asia varsinkin tässä iässä on 2) aineenvaihdunta ja sitä huollan

-edelleen liikunnalla
-aloittamalla aamun juomalla lasillisen vettä ja juomalla vettä aina aterioiden välillä,
kaiken kaikkiaan pyrin juomaan 2 l vettä päivän aikana ja aterioilla max 2dl. Veden lisäksi juon vain teetä ja kahvia.

Italia

Italia


Lukion ensimmäisellä luin Axel Munthen kirjan Huvila meren rannalla ja viineistään silloin olin myyty suhteessa Italiaan. Lukion toisella olin ystäväni kanssa kielikurssilla Englannissa, hiekkarantojen ja puistojen Bournemouthissa ja tapasin siellä Carlo Costan Sardiniasta. Ihastuimme toisiimme ja vannoimme erotessamme olevamme vielä yhteydessä ja kirjoitimmekin toisillemme kirjeitä pari kolme vuotta. Silloin mielikuvitukseni tietenkin sai vielä siivet ja lukion läpi haaveilin Italiaan lähdöstä heti, kun koulu olisi käyty.  Elämänpolku meni sitten vähän eri lailla; 19-vuotiaana olinkin jo kihloissa ja ' unohtanut' mainita asiasta Carlolle. Hän sitten ilmestyikin Suomeen ja sai todeta omin silmin, että olin varattu. Tarinamme loppui siihen. Lukiossa luokkakaverini nauroivat minulle kun ilme vakavana selitin, että Carlo tulee Suomeen minua tapaamaan, kaiketi olin sitten itsekin jo lakannut uskomasta siihen jossain kohtaa.

Vuosien varrella olen saanut tehdä lyhyitä lomamatkoja Italiaan, yksin, lasteni ja  ystävän kanssa,  myös koko perheen voimin ja joka kerta olisin toivonut voivani jäädä 😊

Nuorena ystävättäreni kanssa kävimme Riminillä ja teimme sieltä käsin retket San Marinoon, Venetsiaan ja Firenzeen. Rimini tiesi rantoja ja yöelämää, mutta levottomasta iästämme ja luonteistamme huolimatta paneuduimme koko sielullamme retkikohteidemme nähtävyyksiin ja historiaan. Kokemani ja näkemäni ovat kulkeneet mukanani ja tiedän, etten koskaan niitä unohda. Kauneus, joka tulvi niin luonnosta, rakennuksista, musiikista, muodista, taiteesta ja ihan kaikesta teki lähtemättömän  vaikutuksen. En ole koskaan kokenut samaa minkään muun maan kohdalla tai kohdattuani. Italiaan voi vielä liittää ruokakulttuurin, joka on mielestäni aivan omaa luokkaansa eikä vähiten ainutlaatuisten raaka-aineisensa vuoksi.

Avioliittoni aikana ja lasten ollessa pieniä, teimme pari matkaa Roomaan ja viihdyimme siellä pienessä perhehotellissa muistaakseni nimeltään Marcello. Sen katolla oli terassi, jonne aamiainen tarjoiltiin ja josta saattoi ihailla henkeäsalpaavaa näkyä yli Rooman. Toisella näistä matkoista matkustimme junalla Napoliin, jossa söimme elämämme parhaimmat pizzat. Syy Napoliin matkustamiselle oli Axel Munthen kirja ja niinpä menimmekin lautalla aina Caprille asti ihailemaan Huvilaa meren rannalla, San Micheleä,  ja tuo kokemus oli ihan huikea. En oikeasti voinut uskoa, että saan kävellä niillä pihakivillä, joilla Axel Munthe ja hänen lukuisat vieraansa olivat astelleet ja ihailla niitä maisemia, joita Munthe oli päivittäin ennen sokeutumistaan silmillään ahnehtinut ja saan koskettaa niitä patsaita, jotka huvilan omistaja oli omin käsin maasta kaivanut ja laittanut esille. Sen muiston olen voinut kaivaa koska tahansa ullakolta ja herkutella sillä. Se kaupallisempi Capri ei niinkään koskettanut.

Erottuani ja löydettyäni uuden seurustelukumppanin, teimme romanttisen matkan Milanoon ja Venetsiaan. Asuimme ihan Venetsian keskustassa sijaitsevassa talossa, joka nyt oli hotelli, mutta jossa Verdi oli aikanaan asunut ja työstänyt oopperoitaan. Hotellin sisustus oli jostain 1930-luvulta ja toi mieleen Hercule Poirot-tarinat; punaista sileää samettia, tummaa puuta. Päivät soljuivat arkkitehtuuria ihastellen ja rakastuneen parin tavoin; toisiinsa uppoutuen. Oli ihanuutta ympärillä, rakkautta, hyvää ruokaa ja viiniä. Tuon loman kohokohta oli ilta venetsialaisessa palazzossa, jossa oli järjestetty ooppera-aariailta. Kävelimme muiden osallistujien tavoin läpi palazzon huoneiden shamppanjalasit kädessä seuraten kulloisiakin esiintyjiä romanttisimpia ooppera-aarioita kuunnellen. Se oli ja on romanttisin kokemus koko elämässäni, jotain niin kaunista, että olisin suonut voivani taltioida sen jollain lailla ja toivonkin, että
muisto siitä ei haalenisi koskaan.


Vuosia myöhemmin, kun olin jo eronnut kivuliaasti silloisesta seurustelukumppanistani, josta oli tullut avomieheni, ja aloittelin jälleen kerran elämääni alusta, Italia tuli taas ajankohtaiseksi ja suorastaan pelasti minut elämälle. Olin hankkinut asunnon nuoremmalle lapselleni, pienelle uudelle perheenjäsenellemme koiranpennulle ja minulle. Asuntoa remontoitiin ja minä valmistauduin jo valmiiksi rikkinäisenä erosta ja lapseni vakavasta sauraudesta henkisesti yhteen kovimmista tilanteista elämässäni, yt-neuvotteluihin, jossa tehtäväkseni tuli joidenkin tiimini jäsenten irtisanominen. Olin porukan keskeltä nostettu esimieheksi ja ympärilläni työskentelevät ihmiset olivat kollegoitani 20 vuoden ajalta, osa ystäviäni myös työajan ulkopuolella. Kävin läpi koulutuksia, joissa opeteltiin kohtaamaan  irtisanotuksi tuleva ihminen, henkilö, jolla saattoi olla muitakin vastoinkäymisiä elämässään. Koulutuksissa jo tunsin, ettei minulla ollut tarvittavia voimavaroja edessä olevaan ja että olin astumassa saappaisiin, joissa vaikuttaisin ihmisten loppuelämään ja koko ajatus tuntui vieraalta ja kavahdin sitä. Kotona mietin kuumeisesti, mistä ammentaa se voima käydä tuleva organisaatiouudistus  läpi ja kohdata ihmiset, joita se tulisi koskettamaan rajuiten. Ajattelin, että jos loppupäässä odottaisi jotain sellaista, että pääsisin taatusti nollaamaan pääni ja lepäämään, saattaisin selvitäkin elossa tai se olisi itse  asiassa ehto selviämiselleni. Niin kun koko karmeus oli vihdoin  takanapäin ja kesäloma lopulta koitti, pakkasin heti ensimmäisenä päivänä laukun ja koiranpennun ja lensin Roomaan, vuokrasin auton kentältä ja ajelin Braccianoon, 60 kilometriä Roomasta pohjoiseen, suomalaisnaisen minulle vuokraamaan taloon. Kun ensimmäisen  kerran pysähdyin ajomatkalla tauolle, koin, että olin tullut kotiin.
Seuraavat päivät ensimmäisen viikon aikana nukuin, lepäsin ja nukuin. Ovet auki, ikkunat selällään, välittämättä muusta maailmasta minusta valui kaikki väsymys jonnekin maanrakoon. En kovin hyvin viihtynyt niihin aikoihin yksin, mutta tuona viikkona minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa yksinäisyyteni tai ulkomaailma. Ei ollut voimia mihinkään muuhun.
Seuraavina kolmena viikkona seurakseni tuli vastaeronnut ystäväni ja lapseni ystävineen eripituisiksi jaksoiksi ja toipuminen jatkui ystävyyden  ja hyvän ruoan, retkien ja kauniiden maisemien merkeissä. Pikku hiljaa toivuin vaikka viikot menivätkin liian pian ja olisin voinut jäädä vaikka puoleksi vuodeksi. Palaaminen todellisuuteen tuntui pahalta unelta, mutta oli ehkä hyppysellinen enemmän vastustuskykyä kohdata se.

Vuosia edellisen kokemuksen jälkeen tein matkan saman ystävän kanssa, jonka kanssa kohtasin  aiemmin Riminin ja retkikohteemme. Piipahdimme Milanossa koluten sen lähes kaikki nähtävyydet niin, että kumpikin olisimme tarvinneet lomaa heti tuon ' loman' päälle!

Edelleen samassa seurassa teimme lomareissun Rapalloon. Kohde oli valittu ikään kuin tuulesta temmattuna, ollen kuitenkin kohtuullisen matkan päässä Milanosta ja meren äärellä. Menomatkalla lento oli ylibuukattu, emmekä mahtuneet kuin iltalentoon, jolloin näytti siltä, että joudumme vääjäämättä maksamaan hotelliyön Milanossa. Ennen laskeutumista olin jo kuitenkin tehnyt päätöksni auton vuokraamisesta ja ajosta saman illan aikana vielä Rapalloon. Se tehtiinkin, mutta aikaa kului 4 tuntia meille luvattuun 2 tuntiin verrattuna....Olin lopen
 uupunut päästyämme perille, koko matka oli ollut ajoa pimeässä ja lukuisissa  tunneleissa rekat perässämme ja edellämme 200 km/h niitä varoen. Pääsimme myöhään nukkumaan, mutta ajatus pitkään nukkumisesta aamulla lohdutti. Olimme molemmat kuitenkin saada sydänkohtauksen herättyämme aamulla aikaisin  koviin pamauksiin. Ensimmäinen  ajatus kummallakin ennen kuin ehdimme edes mitään sanoa tai tehdä, oli sota ja tykinlaukaukset. Kyse oli kuitenkin ilotulituksista kahdeksalta aamulla! Rapallo nimittäin juhli Neitsyt Mariaa ilotulituksin sillä viikolla kahdesti päivässä, aamulla ja illalla! Se oli siis herätyksemme joka päivä lomaviikollamme!
Mutta Rapallo ja lähistöllä venematkan päässä oleva Porto Fino sulattivat sydämemme; kauneutta,
ystävällisyyttä, hyvää ruokaa, auringon valoa ja lämpöä, meri, kukkivat kukat, paraatit ja perheet
juhlimassa Neitsyt Mariaa - se viikko oli silkkaa juhlaa.


Nyt on kulunut vuosia, että olisin käynyt Italiassa, mutta työuupumuksen jälkeen kun olen uudelleen tutustunut itseeni, Italiakin palasi unelman muodossa. Olen googlaillut eri kaupunkeja ja päätynyt lopulta postikorttimaiseen Positanoon,  joka kuulemma vilahtaa Toscanan auringon alla-elokuvassakin. Seuraan sitä Facebookissa ja Instagramissa, kuvat ovat uskomattoman idyllisiä ja upeita. Tarkoitus on ollut vain haaveilla, josko vaikka joskus eläkkeellä olisi mahdollisuus sinne mennä. Mutta! Kuinka ollakaan, eräs ystäväni ehdotti, että lähtisimme Italiaan muutamaksi kuukaudeksi! En voinut uskoa tuuriani, että minulla olisi matkakulppani, joka haluaisi lähteä a) samaan maahan b) samaan kaupunkiin c) yhtä pitkäksi ajaksi kanssani!!! Tosin olin ajatellut lähteä vasta opintojeni päätyttyä ja tässä piileekin se iso mutta... Minun pitäisi siis valita kahden intohimoni välillä - opiskelu vai Italia! Jos nyt lähtisin Italiaa, se tietäisi vuoden tai kahden viivästystä opinnoilleni. Ne eivät karkaisi minulta, mutta toki ikää tulisi taas lisää ja olisin vähintään 55 kun palaisin.
Iso kysymys on myös raha. Myisinkö auton? Tätä nyt jään pohtimaan ja palaan siihen myöhemmin....

Äitiys

Äitiys

Tänään on Äitienpäivä ja tunnen suurta ylpeyttä äitiydestäni! Ei niin, että olisin ollut
mitenkään erityisen hyvä äiti vaan tunnen suurta ylpeyttä lapsistani, jotka ovat maailmalla ja joiden omat siivet kantavat. He ovat hyviä tyyppejä ja elävät omannököistään elämää.

 Mikään tässä elämässä ei ole opettanut ja koulinut minua niin kuin lapseni. Olen saanut rakastaa ehdoitta ja saanut rakkautta sylikaupalla. Olen saanut seurata kasvun ja kehityksen ihmettä ja tuntea myös sen tuskan kun lapsi sairastaa ja toivoisit, että voisit kokea kivun lapsen asemesta.
Olen saanut heiltä suoraa kritiikkiä ja ojennusta pitkin matkaa ja pelottaakin ajatus siitä, millainen olisin, jos en lasten kautta olisi joutunut katsomaan peiliin ja oppinut edes vähän epäitsekkyyttä. Lähtökohtaisesti olin nuorena hyvin tarvitseva, itsekäs ja mustavalkoinen persoona.

Mutta älä huoli jos et ole äiti tai vanhempi - saatat olla tuntemasi lapsen tai nuoren elämässä ratkaisevan tärkeä ihminen silti. Minun lapsuuteni oli väkivaltainen ja paha, mutta ensin kun olin pieni, mummini ja myöhemmin murrosiässä tätini olivat ne henkilöt, joiden ansiosta jaksoin elää. Siihen riitti vain aikuisen kuuntelu ja asennoituminen, he eivät vähätelleet minua tai halveksineet. Voin varmuudella sanoa, etten kirjottaisi tätä tai olisi edes elossa jollei noita rakkaita ihmisiä olisi ollut. Kun tapasin jompaa kumpaa, se oli tarvitsemani henkireikä sen helvetin keskellä, jossa elin. Oli joku, joka oli ystävällinen ja välitti. Miten muuten olisin koskaan osannut välittää kenestäkään aikuisena? Olisin jatkanut sukupolvien kirousta ja kohdellut muita kuten minua kotona kohdeltiin.

Kunpa jokaisella lapsella olisi edes yksi turvallinen aikuinen! Vaikka  tapaamisia ei olisi kovin useinkaan, mutta jo tietoisuus siitä, että on joku turvallinen aikuinen, voi auttaa. Aina kotoa ei sellaisia löydy ja voi olla niin, että fasaadi on niin hyvin vartioitu ettei kukaan tiedä tai edes uskoisi mitä sen takana tapahtuu.

Ja kukas minä sitten olen?

Ja kukas minä sitten olen?


Olen 50+,  arvatenkin nainen ja työskentelin melkein 30 vuotta kansainvälisessä liikemaailmassa hyvin miehisellä alalla kunnes jalat meni alta työuupumuksen vuoksi. Siitä on nyt 2 vuotta ja toipuminen jatkuu. Koko toipumisen ajan olen makustellut lääkärin moneen kertaan toistamia sanoja "toipuminen kestää minimissään 2 vuotta" ja "parhaimmassakin tapauksessa ihminen toipuu työuupumuksesta vain 80%." Lisäksi olin menettänyt stressinsietokyvyn iäksi. En pystyisi koskaan enää työskentelmään alalla, jossa koon olevani jonkin sortin asiantuntija.
Alkuun suurin haaste oli postilaatikolle pääsy. Siitä lähdettiin pikku hiljaa pidentämään matkoja. Edelleenkin saan varoa, etten innostu liikaa esim liikkumaan. Entisessä elämässäni olin aktiiviliikkuja.
Nyt sairastan  keskivaikeaa masennusta, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Ja joka kerta kun väsähdän, muistan, ai niin, se oli 2 vuotta minimissään. Niin mieli kuin kehoni vaatii aikaa ja lepoa. Luonteeltani olen kärsimätön suorittaja ja vähän kaikesta innostuja. Tosi huono yhdistelmä. Ja vielä pisteenä i:n päällä se tosiasia, että olen erityisherkkä. Välillä ei tiedä, itkeäkö vai nauraisiko, mutta olen päätynyt jälkimmäiseen.

Oli tuuria sairasloman ensimmäisen vuoden aikana, koska törmäsin naistenlehdessä yhden naishenkilön haastatteluun. Kiinnitin huomioni kolmeen seikkaan; nainen oli ikäiseni, tuli liike- eelämän puolelta ja oli vaihtanut alaa. Mutta ei siinä kaikki: hän opiskeli itsensä FLT-ravintovalmentajaksi. Ja kun lehdessä kerrottiin, että kyse on funktionaalisesta lääketieteestä, jossa

ihminen kohdataan kokonaisuutena ja kaikki elämäntavat ja kokemukset otetaan huomioon kun laaditaan henkilölle suosituksia ravinnon suhteen. Se kolahti kerralla tajuntaani ja sai pulssini kiihtymään - koin, että tuossa jos missä on järkeä! Ei tuijoteta vain yhtä vaivaa kerrallaan vaan pureudutaan syihin ja asiakkaan esim lääkkeisiin, joita hän on syönyt tai syö, samoin lisäravinteisiin ja millaista ruokaa on syönyt, mitä harrastaa jne.

Luin aiheesta netistä enemmän ja päätin lähteä lukemaan ko tutkintoa varten vaadittuja aineita. Jos en olisi löytänyt omaa tavoitettani silloin... en halua edes ajatella, missä jamassa olisin. Olin innostunut ja minulla oli tavoite! Alkuun luennoilla olo vei kaikki voimani ja saatoin joutua lepäämään parikin viikkoa sellaisen luentoviikonlopun jälkeen, mutten lannistunut. Jouduin myös jättämään kursseja väliin, koska en ollutkaan toipunut edellisestä tarpeeksi osallistuakseni seuraavaan. No, tentit sitten....
Sain todella tuta mitä on elämä ilman stressinsietokykyä....Vatsaa särki ja valvoin öitä lukiessani tenttiin, mutta motivaatio oli kovempi kuin muut haitat. Muistini ei toiminut kuten ennen, joten turvauduin lasteni vinkkaamiin tekniikoihin - tein mindmappeja, kirjoitin omat tiivistelmäni ja käytin värejä. Ja suoritin vähitellen kurssin toisensa jälkeen.

 Aiemman menestyksen innoittamana yritin myös kahden linjan yhdistämistä, mutta minut palautettiin maan pinnalle hyvin pian hylätyillä tenteillä. Koko toipumisaikana ongelmani on ollut vain liikainnostuminen, liikatekeminen, suorittaja kun olen ollut koko ikäni. Vaikein läksy on siis oppia elämään rauhallisesti ja omaa kehoa kuunnellen ja todella vaikeaa se on, siis päinvastainen tapa elää kuin mihin olin tottunut. Nyt on koulua jäljellä vielä 2 vuotta.

Samalla kun olen tutustunut ravintotieteisiin ja erityisesti Paula Heinosen oppeihin, omatkin elämäntapani ovat menneet uusiksi eikä vähiten se, mitä syön.

Kun ennen minulle merkitsi kovin kovat arvot, nyt olen löytänyt itseni, sen vanhan minän, joka olin nuoruudessa ja tuntuu kuin olisin löytänyt uusia aisteja. Nyt nautin luonnosta, ystävistäni ja perheestäni ja elän hetkessä. Elämä maistuu paljon paremmalta kuin ennen huolimatta siitä, että pennit ei aina riitä tms. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja olen huomannut, että kun kohdistaa energiansa oikeisiin asioihin, moni toive toteutuu.
Haaveilen tulevasta työstäni, jossa olen oma herrani ja eläkepäivistä Italiassa.
Rakastan lukemista, musiikkia, teatteria ja oopperaa, taidetta, puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, käsitöitä muun muassa.