Toipuminen - lepo

Lepo on aika vieras sana Suorittajalle  ja kun samainen Suorittaja kaatuu työuupumuksen takia hän käy vielä jonkin aikaa ylikierroksilla. Kun minulle tuli vihoviimeinen stoppi vuonna 2015 alkuvuodesta, itkin suurimman osan valveillaoloajastani ja makasin sängyn pohjalla lopen väsyneenä ja täynnä häpeää heikkoudestani. Kuitenkin heti, jos oli 10 minuuttiakin, että jaksoin olla ylhäällä, minulla oli voimakas velvollisuudentunne suorittaa jotain, olla hyödyllinen. Muistan, kun sairaslomaa tuli alkuun viikko, että mietin sekavassa mielentilassani ikkunoiden pesemistä, nythän olisi aikaa tehdä se…Kevään ja kesän mittaan olin siivonnut keittiön kaikki kaapit ja laatikot, todella hitaasti ja huomaamatta, että myös väsytin itseäni koko ajan lisää. Menin niin pitkälle, että aloin jopa maalata ikkunan-ja ovenpieliä. Viimeksi mainittu jäi kesken huomatessani, etten lepomielessä edisty ja että lepääminen oli ihan oikeasti otettava todesta. Myöden antaminen oli vaikeimpia asioita, joita olen kohdannut, mutta vasta sitten mieli ja keho saivat sitä mitä kaipasivat ja tervehtyminen toden teolla alkoi. Samaan aikaan kun touhusin laatikoiden siivoamista lukeminen ja jopa tv:n katselu oli minulle liikaa. Yritin tehdä sudokujakin, mutta päätäni alkoi heti särkeä eikä siitä tullut mitään. Vasta ensimmäisen vuoden loppupuolella pystyin lukemaan vähän kerrallaan.

Ymmärsin myös, että suurin läksyni tässä elämässä tulisi olemaan suorittajuudesta luopuminen. Vieläkin, nyt kolmantena vuotena, saatan sortua siihen ajoittain. Jollain lailla palkinto asioiden tekemisestä, tyydytys aikaan saamisesta ja palkkiontunne omasta pystyvyydestä houkuttavat ja koukuttavat toisinaan vieläkin. En pidä sitä pahana jos saan sillä drivella jotain hetkittäin aikaiseksi, mutta jos tuloksena on, että yritän suorittaa esimerkiksi kahta tenttiä samanaikaisesti ja olen riutunut stressin ja valvomisen seurauksena, olen pettynyt itseeni ja lupaan pysyä jatkossa aiemmin valitsemallani tervehtymisen ja armollisuuden tiellä. Tähän prosessiin liittyy luonnollisesti paljon katumusta, pettymystä ja pelkoa siitä, etten koskaan opi pois suorittajuudesta. Mutta tarvitaan ymmärrystä itseä kohtaan ja paljon hyväksyntää, pääasia ei ole pienet lipsahdukset vaan tiedostaminen ja pääosin oikea suunta kohti päämäärää.

Toipuminen - aika

Olen kokenut vaikeimmaksi asiaksi toipumisessani hyväksyä ajatus, että palautuminen vie aikaa.
Lukemattomat kerrat olen aloittanut liikunnan tohkeissani ja pettyneenä vaipunut sohvan pohjalle muutaman päivän ja harjoituksen jälkeen väsymyksen painamana.
 Kun olen voinut hyvin, olen uskonut aina, että tästä se lähtee ja voin tehdä mitä
vain. Hetkessä unohtuu se valtava uupumus, josta olen pikku hiljaa toipumassa ja lääkärin ennuste  minimissään 2 vuoden sairaslomasta. Joka kerta väsyminen on ollut musertava ja masentava kokemus. Nyt ehkä pikku hiljaa olen oppinut ottamaan rauhallisemmin ja tasaisemmin väsyttämättä itseäni niin nopeasti.

Liikunta oli pitkään iso osa elämääni enkä millään tahtonut hyväksyä liikkumattomuuttani. Pakkotilanteessa kuitenkin oli opittava armahtamaan  itseni ja olemaan jopa armollinen itseäni kohtaan. Oli yksinkertaisesti priorisoitava lepo ensin. En koskaan tule unohtamaan ensimmäistä kävelylenkkiäni. Tein sen hitaasti kuin etana, mutta sielu riemuitsi liikunnan iloa ja tuttua hyvän olon tunnetta. Olin niin kiitollinen!
Mutta entisenä suorittajana olen halunnut aina välillä enemmän kuin kyennyt ja olen siitä joutunut maksamaan.
Kaksi kertaa olen aloittanut kuntosalilla ja yhtä monta kertaa joutunut lopettamaan. Nyt vihdoin uskon vakavasti, että ensi keväänä saattaisin jaksaa jo säännöllistä kuntosaleilua kävelylenkkien lisäksi sillä edellytyksellä, että otan rauhallisesti enkä lähde kokeilemaan rajojani tekemällä liikaa kuten aiemmilla kerroilla.

Jaksamiseeni vaikuttaa ihan kaikki tekeminen ja jos ohjelmaa on ollut paljon, liikunta saa odottaa tai aikataulu täytyy rakentaa niin väljäksi, että liikunta mahtuu mukaan ja lepoaikaa jää riittävästi. Päivittäin koen huolta tulevasta miten pystyn esimerkiksi työt aloittaessani jakamaan aikani sopivasti. Mietityttää, onko nykymaailmassa kellään siihen pienintäkään mahdollisuutta. Mieltä askarruttaa myös nopea väsymiseni. Silloin, kun väsymys iskee, se on totaalista ja ainoa apukeino on lepo. Mitenköhän sen kanssa tulee toimeen työskennellessä?

Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä  monen asian suhteen; jaksan enemmän, mielialani on hyvä, stressaannun vähemmän asioista ja suhtautumiseni moneen asiaan kuten omiin pelkoihini on muuttunut. Jo pelkästään nämä asiat tuovat turvallisuuden tunnetta ja uskoa tulevaan. Jos tästä on selvinnyt, miksei selviäisi elämän tulevista haasteista? On taas perspektiiviä asioille ja yksi vahvistava kokemus lisää.

Toipuminen- terapeutti ja terapia

Olin aiemmin avoliittoni päätyttyä turvautunut terapeuttiin lyhyeksi aikaa ja lääkärini ehdotettua terapian aloittamista, halusin ottaa yhteyttä samaan ihmiseen. Jokaiselle varmasti löytyy se sopiva terapeutti, jonka kanssa kemiat kohtaa. En esimerkiksi henkilökohtaisesti voisi kuvitella keskustelevani kovin myötäilevän ja ymmärtävän/empaattisen  ihmisen kanssa. Terapeuttini on vahva nainen ja hänen ’ käsittelyssään’ olen näytellyt, tehnyt harjoituksia, käynyt läpi hurjia tunnetiloja, piirtänyt, kirjoittanut ja jopa polttanut tekeleitäni (piirustuksia tai kirjeitä). On virheellinen kuvitelma, että terapeutti jollain tapaa ’antaa hyvän olon’ tai ’ vapauttaa ongelmista’ tai sanoo taikasanat ja kaikki on taas hyvin. Terapia on kovaa mutta tyydyttävää työtä. Ihailen terapeutteja suunnattomasti, koska he ovat niin osaavia ja saavat oikeasti aikaan ihmeitä, mutta juju on juuri siinä, että sinun on oltava täysillä mukana ja uskallettava heittäytyä. Välillä on raskasta ja tulen itkien kotiin, mutta en antaisi päivääkään pois, kaikki on ollut vaivan arvoista ja on todella vaikeata uskoa sitä valtavaa muutosta, mikä minussa on tapahtunut aloitettuani prosessin. Terapeutin taito ilmenee esimerkiksi siinä, miten hän saa sinut oivaltamaan luutuneita ajatuksiasi, puhumattakaan niiden muuttamisesta.  Koko tähänastisen elämäsi tapahtumat ovat saattaneet muokata ajattelumallejasi ja joidenkin asioiden kohdalla saatat kiertää kehää tai olet vain päättänyt ajatella tietyllä tavalla eikä tämä ehkä vastaa todellisuutta lainkaan. Oma terapeuttini on haastanut minua ja siten vapauttanut monia sisäisiä lukkojani ja traumoja minussa ja koen olevani vapaampi, vahvempi ja enempi sinut itseni kanssa. Olen oppinut, että vaikka lapsuus ei ehkä ollut onnellisinta aikaani, voin vaikuttaa loppuelämääni ja muokata siitä onnellista ja voin todella muokata itseäni haluamaani suuntaan. Entiset luulot itsestäni, kenties lapsuudenkodin tai koulun peruja olevat eivät enää määritä minua. Olen myös sisäistänyt, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja niitä tulee ja menee ja niitä voi mielin määrin säädellä ja muovailla. Asiat olisivat kovin toisin ellen olisi aloittanut tätä tutkimusmatkaa terapeuttini johdolla. Kunpa tämä mahdollisuus olisi ihan jokaisen ulottuvilla! Oma kuntoutukseni päättyy seuraavan  puolen vuoden jälkeen, mutta tavoitteeni on tulevaisuudessa käydä juttelemassa esim. kerran kuussa, jottei pääse syntymään pahempia ’tulppia’ ja jotta tarvittaessa haasteiden yllättäessä saan työkaluja. Toisaalta tämän prosessin aikana saamani ’ työkalupakki’ saattaa kantaa aika pitkälle 😊

Toipuminen - lääkärit

Työpaikan selkääntaputtelijalääkäreiden (”kyllä sinä selviät tästä”) jälkeen oli lohdullista löytää
lääkäri, joka ymmärsi, mistä puhuin ja joka tajusi tilanteen vakavuuden. Hän oli freelancer, joka teki ostopalveluna töitä työnantajalleni. Koin olevani väsynein ihminen tällä planeetalla ja tämä ihmeellinen ihminen paitsi näki sen, hänellä oli myös mandaatti antaa minulle lupa levätä. En ollutkaan enää yksin.
Siinä missä työterveyslääkäri oli armahtanut viikon pituisella sairaslomalla, tämä psykiatrian erikoislääkäri kirjoitti saman tien 3 kuukauden sairasloman ja kehotti totuttautumaan  ajatukseen 2 vuoden toipumisjaksosta minimissään.
Töihin taivuttelu kesken sairasloman oli sen verran painostavaa, että tämä lääkäri oli myös  valmiudessa määrätä minut tarvittaessa sairaalahoitoon jos muut konstit sairasloman jatkamiseen eivät auttaisi. Hän oli pieni, lähes eläkeikäinen nainen, mutta niin liikuttavan topakka tarmossaan pitää puoliani. Huomauttaisin, että ko tilanteessa on myös helppo lupautua töihin, koska häpeä sairaudesta ja huoli työyhteisön pärjäävyydestä on niin suuri. Itsekin kuvittelin olevani pari viikkoa enintään pois pelistä.

Minulle merkitsi niin paljon, että minut otettiin vakavasti ja esimerkiksi sittemmin unelmaani ravintovalmentajaksi opiskelusta uskottiin. Muistan varmasti lopun elämääni,  miten tuo lääkäri puhui perustavansa stressiklinikan ja lupasi, että voisin työskennellä siellä jos haluaisin. Ensimmäisenä vuotena elämänhaluni oli todella haurasta ja häpeä vallitsevaa ja joku kuitenkin näytti selvästi, miten uskoi toipumiseeni ja asioiden järjestymiseen – elin sillä. Sain kirjavinkkejä, lääkkeet, pohjatietoa tilanteestani, selviytymiskeinoja, ymmärrystä ja vahvistusta yrityksilleni toipua ja mennä eteenpäin ja kehotuksen etsiä itselleni terapeutti.
Olen harvinaisen tietoinen mahdollisuudesta tavata täysin toisenlainen lääkäri ja sen myötä kokea toipumiseni ihan eri lailla. Olin todella onnekas tavatessani juuri tämän ihmisen ja päästessäni hänen potilaakseen. Hän sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi pelottavassa tilanteessa, jossa oma henkinen ja fyysinen vointini petti.

Aloitettuani ravintoaiheiset opiskeluni kiinnostuin ravintolisistä ja siitä, miten niiden avulla voi parantaa vointiaan. Edellä mainittu lääkärini vaihtui sitten hyvässä yhteisymmärryksessä Antioksidanttiklinikan lääkäriin. Uusi kontaktini paneutui yhtä lailla tunnollisesti tilanteeseeni ja muutamien testien jälkeen määräsi lääkkeitteni lisäksi erinäisiä ravintolisiä. Niistä ehkä tärkein oli B12-vitamiini, jota aloin saada pistoksina. Nämä piikit kohensivat oloani merkittävästi ja tulin virkeämmäksi. Samoin oli apua muista ravintolisistä ja esimerkiksi suolisto-, allergia- ja vaihdevuosioireet jäivät pois. Tarkoitus on kohentaa oloa esimerkiksi vahvistamalla maksaa, joka on lääkkeideni vuoksi kovilla ja jossain kohtaa luopua päälääkkeistä. Haluaisin toisaalta mahdollisimman pian eroon niistä, mutta toisaalta pelkään elämää ilman niitä. Olen kuitenkin luottavainen tulevaisuuden suhteen ja tiedän olevani hyvissä käsissä.

Toipuminen - ystävät

Toivon koko sydämestäni, että  kaikilla ihmisillä olisi ymmärtäväisiä ystäviä. Jos ystävyys joskus punnitaan niin silloin kun toista osapuolta kohtaa sairaus tai muu koettelemus. Osatapa sanoa oikeat sanat tai olla toiselle läsnä ja kuulolla.
Voi olla todella hankalaa kahlata omien mustien tunteiden läpi kun voimia on muutenkin vähän ja lähtökohtaisesti jo kokee itsensä huonoksi jos saa tuta, ettei sellaisena kelpaa yställeen. Ystävän selän kääntäminen tai tuomituksi tuleminen vaikeuttaa vain tilannetta entisestään. Toisaalta taas,  jos ystävistä löytyy yksikin ymmärtäjä, se voi olla pelastus ja korvaamaton tukipilari ja antaa toivon pilkahduksen paremmasta ja sen voimalla pelkästään voi jo jaksaa punnertaa eteenpäin. En tarkoita, että ystävän pitäisi olla kainalosauva – pelkkä hyväksyvä läsnäolo tai voinnin kysely voi riittää. Se, että saa hyväksynnän omalle olomuodolle ja tiedostaa, että joku välittää on ratkaisevaa.

Minä sain toipumiseni aikana tuta niin hyvää kuin huonoakin ystävyyttä.  Paras ystäväni 40 vuoden takaa koitui pahaksi pettymyksekseni. Hän nauroi lihomiselleni, pilkkasi ja vähätteli, tuhahteli väsymykselleni ja antoi kuntoiluohjeita. Kaikelle loan heitolle oli hänen mukaansa oikeutuksensa; olimme olleet niin kauan ystäviä, että voi kuulemma sanoa mitä vaan. No, se päti ja on aina pätenyt vain toiseen suuntaan.tämä ’paras’ ystävä loukkaantui minulle kun uskalsin tehdä muutoksen elämässäni ja jätin vanhan työni. Tajusin, etten enää kelvannut kun en edustanut samoja asioita kuin ennen eli ulkoinen statukseni muuttui. En ollut enää nimekkään firman hyvässä positiossa ja ansainnut hyvin rahaa. Ystävyytemme oli puoli vuotta jopa katkolla.
Ehkä ystävyytemme pituuden vuoksi se lämmiteltiin uudelleen, mutta en voi edelleenkään keskusteluistamme ja anteeksipyynnöistä huolimatta  unohtaa loukkauksia, joita kuulin ja sitä, että ystävä yksinkertaisesti jätti pahimmalla mahdollisella hetkellä. Niinpä tämän ystävän status on silmissäni muuttunut ja hän lensi ulkokehälle, harvemmin tavattavien ja ei niin läheisten ystävien, tuttavien,  rinkiin. Tapaamme tosiaan harvoin enkä keskustele enää henkilökohtaisuuksista hänen kanssaan. Toki ihminen voi muuttua ja kehittyä ja sille olen aina avoin, mutta ainakaan toistaiseksi en ole niin isoa muutosta huomannut, että asenteeni muuttuisi.

Sen sijaan löysin ihanaa, vuorovaikutteista, lämmintä ystävyyttä muutamasta ihmisestä, jotka olivat jo ennestään elämässäni, mutta jääneet taka-alalle, koska olin priorisoinut entistä parasta ystävääni.

Kun katson taaksepäin elämääni, en itse asiassa pidä siitä ihmisestä, joka olin. Ystävänä en usko, että minulla oli paljonkaan annettavaa. Olin melkoinen pintaliitäjä ja luulenpa, että otin enemmän kuin annoin. Nyt parina viime vuotena on ollut aikaa pohtia tätä ja sitä, millainen haluaisin olla muita ihmisiä kohtaan. Samaan aikaan olen saanut kiitollisena todeta, että ympärilläni tosiaan on tosiystäviä ja he ovat todella upeita, monipuolisia, vahvoja naisia, joiden seurassa koen itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja mitä minuun tulee ystävänä, olen innokas oppimaan ja muuttumaan paremmaksi versioksi itsestäni. Tunnen, että nyt vasta saan kokeakin, mitä ystävyys voi parhaimmillaan olla; naurua ja itkua yhdessä, tukemista ja jakamista puolin ja toisin, toiveita, muisteluita ja hillitöntä riemua ja ihanaa lämmön tunnetta jakamisesta ja yhdessäolosta. Olen äärimmäisen kiitollinen ja oloni on nöyrä kun ajattelen yhdessä koettuja lyhyitäkin hetkiä tai vaikkapa vain  viestejä näiden todellisten ystävien kanssa. Ei tarvitse edes nähdä viikottain tai usein, mutta pohjalla on se todellinen välittäminen toisesta ihmisestä ja kiinnostus hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan. Ei vain se, mitä hän voisi minulle tarjota. Olen aina vain vahvemmin sitä mieltä, että olemme täällä maan päällä oppimassa ja kehittymässä ja haluankin ehdottomasti olla kehityskelpoinen. Toisinaan ajattelen, että miksi opin joitain asioita vasta nyt - mutta onneksi edes nyt!

Toipuminen - perhe

                                       

Tuntuu kliseiseltä todeta, että perhe on tukenut työuupumuksessa minua. Asia ei todellakaan ole minulle itsestäänselvyys vaan suuri kiitollisuuden aihe. Sitä tukea ei suinkaan ollut aina ja koko ajan -ihan ymmärrettävistä syistä.
Kun aloin oireilla työuupumusta, en itsekään tiennyt, mikä minua vaivasi. En myöskään huomannut ajatusmaailmani muuttumista vähitellen yhä negatiivisempaan  suuntaan. Aloin kehitellä ajatuksia, joissa esim lapseni olivat lyöttäytyneet minua vastaan ja kanssakäyminen muutoinkin heidän kanssaan vaikeutui; oli kuin olisimme puhuneet eri kieltä. Minulla oli selkeästi paha olla, mutten ymmärtänyt itsekään miksi ja odotin jotenkin muilta kovasti jotain vaikken tiennyt mitä. Haastoin riitaa ja ymmärsin asioita aivan väärin. Nyt tuo kaikki tuntuu tosi pahalta muistaa, koska samaan aikaan lapseni oireilivat isänsä aivohalvausta. Tein tuosta ajasta heille siis vielä vaikeampaa. Siinä tilanteessa lapset tukeutuivat toisiinsa ja toisinaan minuunkin, silloin kuin sallin sen.Tilanne suhteessa perheeseen luonnollisesti helpottui (tilapäisesti)  jäätyäni sairaslomalle ja kun käytökselleni löytyi syy ja hoito. Kuinka vähän kukaan meistä tiesikään siinä vaiheessa…

 Vaikeimmat hetket olivat vasta edessä. Ensimmäinen joulu diagnoosini, keskivaikean masennuksen, jälkeen oli vaikein. Vietin jouluaattona aikaa lasteni kanssa 6 tuntia, mutta itkin koko loppuillan heidän lähdettyään yksinäisyyttäni. Olin sitä mieltä, että jouduin liian kauan olemaan yksin. Lapset olivat ihmeissään yritettyään jakaa aikansa vanhempien ja isovanhempien kesken edes jotenkin tasapuolisesti. Pyhät aaton jälkeen mietin itsetuhoisena,  kuinka päättäisin päiväni. Se oli yksityiskohtaisen suunnitelman luomista systemaattisesti ja järkeillen, että näin on kaikkien kannalta parempi. Ymmärsin, että aiheutan hämmennystä lähipiirissäni ja koska koin, ettei kukaan oikeasti rakasta minua ja halua lähelleen, minun oli paras lähteä. Minulla ei ollut mitään odotettavaa elämältä, en kokenut voivani olla mistään ylpeä (häpesin äitiyttänikin), elämäni oli siihen asti mielestäni ollut sarja epäonnistumisia. Kaikki vain hävetti ja paras keino oli paeta.
Lopulta  ajatus lasteni ja pienen koirani tulevasta kohtalosta sai minut luopumaan ajatuksistani ja jollain lailla noista hetkistä selviytymisestä tuli voitonriemuinen olo ja toipumiseni alku. Jossain syvällä ymmärsin, mitä aiheuttaisin perheeni loppuelämälle. Terapian kautta sitten taas ymmärsin, että minun oli luotava onnellisuuteni itse ja että perheelläni oli oikeus onnellisiin hetkiin ilman minua, jokaisella oli oma onnensa ja oma elämänsä. Tämän ajan jälkeen suhteemme on ollut terveemmällä pohjalla ja olen itsekin osannut olla tukena perheenjäsenille ja he minulle. Olen ymmärtänyt pitää surujani itsellänikin, työskennellä niiden eteen siten, etteivät ne ole rasittaneet perheenjäsenteni mieltä.
Sydäntäni on kovasti painanut kaikki tuottamani huoli ja hämmennys läheisilleni tuona aikana. Suureksi helpotuksekseni olemme vapaasti voineet puhua aiheesta jälkikäteen.

Toipuminen

Toipuminen


Mietin yhtenä päivänä asioita, jotka ovat nostaneet minut työuupumuksesta. Matkaa on vielä, mutta ero siihen missä kunnossa olin sairaslomalle jäätyäni, on kuin yöllä ja päivällä. Hämmästyin, miten pitkä listasta tuli, kun kirjoitin uteliaisuuttani asiat paperille. En voi kuin nöyränä ja kiitollisena ajatella, että olen todella onnellisessa asemassa, että minuun on satsattu näin. Mustimpina hetkinäni mietin elämäni päättämistä, mutta nyt näen, että olen saanut hurjan määrän apua ja minuun on uskottu, vaikka itse koin olevani täysin mitätön. Tässä lista ”boostaajistani” sattumanvaraisessa järjestyksessä. Palaan näihin vielä tulevissa kirjoituksissani. Ehkä listan pituus kertoo siitäkin, miten vaikeasta tilanteesta olen noussut, ei yksi eikä kaksi asiaa olisi auttanut vaan todella monta puskuria on tarvittu. Puistattaa edes ajatella nykyistä tilannettani ilman näitä asioita tai jos niistä puuttuisi vaikka puolet….?

Perhe
Ystävät
Lääkärit
Terapeutti & terapia
Aika
Lepo
Kirjallisuus
Lääkkeet
Ravintolisät
Uni
Liikunta
Opiskelu
Unelmat
Tavoitteet
Ravinto
Ravintovalmentaja
Opiskelukaverit
Tunnevyöhyketerapia
Vertaistuki

Kirjallisuutta

Kirjallisuutta


Mainitsen muutamia kirjoja, joista ainakin olen saanut apua tällä matkalla toipuessani työuupumuksesta ja masennuksesta.


Alkuun en edes jaksanut ajatella lukemista, mutta niin pian kuin se oli mahdollista, lukemisesta tuli tosi tärkeä osa parantumistani. Kirjat olivat itse asiassa osa hoitoani ja sain niillä hyviä vaikutuksia aikaan.
Ne lohduttivat, auttoivat oivaltamaan, naurattivat, mietityttivät ja pakottivat rentoutumaan.


 Mielekkäästi irti masennuksesta oli positiivinen yllätys. Lääkärini ehdotti sitä, mutta en  suoraan sanoen kiljunut riemusta saatuani kehotuksen hankkia se. Edullinen hinta sai minut kuitenkin ajattelemaan, etten paljon häviä jos kokeilen. Suosittelen lukemaan kirjan järjestyksessä alusta loppuun ja harjoitukset tehden. Niin saat kaiken mahdollisen irti siitä. Sain oivalluksia kirjan ansiosta ja todella tukea toipumiseen. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että en ihan vaikeimmassa vaiheessa toipumistani yrittänyt edetä kirjan kanssa vaan vähän sen jälkeen kun oli voimia hieman enemmän ja jaksoin lukea ja  ajatella harjoitustenkin tekoa. Olen säilyttänyt kirjan mahdollisia tulevia tarpeita ajatellen, tosin jos kirjan ajatukset oikein sisäistää, seuraavaa kertaa ei pitäisi masennuksen suhteen tullakaan vaan pitäisi osata  katkaista spiraali ajoissa.

Jos olet suorittaja ja perfektionisti tai kenties murehtija, suosittelen, jos et vielä ole tutustunut, lukemaan  Ekhart Tollen Läsnäolon voiman.Siinä on perustavaa laatua olevia faktoja ajatusmaailmastamme ja siitä, miten meidät on rakennettu ja ne asiat on hyvä sisäistää.  Siten  voi auttaa itseään jatkossa ja välttää mustimpia tunnetiloja ja/tai ainakin osata suhtautua niihin niiden arvon mukaisesti. On paljon muitakin kirjoja, jotka kertovat samoista asioista, mutta kohdalleni sattui tämä Ekhart Tollen ja olen iloinen siitä.

Toipumiseni aikana olen lukenut myös paljon Wayne W. Dyerin kirjoja ja saanut niistä paljon iloa ja lohtua. Dyerin sanoma on hyvin armollinen ja opastava ja positiivinen ja kun sitä helposti itse tuomitsee itsensä
sairaanakin, Dyer tuo toivoa ja valoisuutta ja oli minulle ikään kuin hemmottelua muuten ikävän aiheen keskellä. Wishes fullfild oli yksi lukemistani Dyerin kirjoista.
Sain lahjaksi ystävältäni myös Dyerin ja James F. Twymanin I am wishes fulfilled-cd:n ja jos olinkin siihen asti
ollut huono meditoimaan ja rimpuillut keskittymiskykyni kanssa, opin oikeasti meditoimaan ja nauttimaan siitä. Musiikki, joka cd:llä on oli rauhottavaa ja minun oli helppo kuvitella itseni meditoimaan jonnekin Nepalin vuoriston rinteelle. Dyer myös opastaa meditoinnissa ja ohjeiden avulla onkin helpompi uppoutua omaan harjoitukseen. Dyer on hyvä opastamaan itsensä arvostusta ja ainakin minun on helpompi keskittyä elämässä olennaiseen luettuani ja kuunneltuani häntä.

Lääkärini suositteli Eva F. Dahlgrenin Mihin kadotin itseni? Kirja on nopeasti luettu, mutta se kuvaa todella hyvin, mitä ihminen käy läpi työuupumuksen koettuaan. Siitä tuli tunne kuin olisi saanut vertaisapua. Jotenkin päädyin olotilaan, jossa tunsin, etten ole ainoa.

John Parkinin Fuck it! Oli taas riemukas masennusta sivuava humoristinen oivallusluettelo, josta tuli vain ihan huikean hyvälle tuulelle. Olen ostanut tuota kirjaa sellaisille, joilla on ollut masennusta tai työuupumusta. Kirja auttaa ottamaan elämän pikkuisen kevyemmin ja muistuttaa omien unelmien tärkeydestä. Ihailen kirjoittajaa suunnattomasti  omien unelmiensa toteuttamisesta.

Viktor E. Franklin Man’s Search For Meaning on terveellinen valinta kun elämä vain potuttaa etkä tahdo ymmärtää sen tarkoitusta. Erehdyn joskus luulemaan, että ongelmani ovat suuria ja elämäni erityisen
vaikeaa ja AINA silloin olisi hyvä ottaa tämä kirja käteensä ja suhteuttaa asiat lukemalla sivu tai kaksi. Kirja kertoo ihmisen käytöksen ja ajattelun muutoksista äärimmissä olosuhteissa (keskitysleirillä).

Erityisherkkyydestä

Erityisherkkyydestä



Vuonna 2010 kävin tiiviin terapiajakson avoliittoni purkautumisen jälkeen ja terapeuttini
ehdotti minulle tutustumista HSP-käsitteeseen (highly sensitive person). Luin käsitteen luojan ja
aihetta laajasti tutkineen Elaine Aaronin kirjoituksia ja tein hänen nettisivullaan olevan testin. Tulosten mukaan ei ollut epäilystäkään erityisherkkyydestäni ja kaikki, mitä Elaine Aaron kirjoitti, tuntui tutulta.
Vihdoin olin löytänyt oman ’ rotuni’ ja selitykset niin monelle niin pitkään minua askarruttaneelle asialle!

Olin aina ihmetellyt ja pitänyt itseäni niin huonona ihmisenä kun väsyin niin nopeasti ja varsinkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Luulin myös, että kaikki ihmiset pystyvät aistimaan muiden ihmisten tunnetiloja ja ikään kuin lukemaan rivien välistä asioita. Pidin itseäni lähinnä mielenvikaisena, koska aina
analysoin asioista kaikki puolet ja kävin läpi mahdolliset kauhuskenaariot. Samoin reagointini valoihin ja ääniin oli jotain, mistä en koskaan edes unelmoinut kertoa kenellekään. Tein vuosia töitä maisemakonttorissa ja voin huonosti, mutten olisi ikinä sanonut sitä kenellekään ääneen. Pidin vain itseäni sopeutumattomana ja häpeällisesti yliherkkänä.

Nyt onneksi asia tunnistetaan Suomessakin ja aiheeseen vihkiytynyt yhdistys tekee ja on jo saanut
paljon aikaiseksi ja tunnettuutta erityisherkkyydelle. Facebookissa saan paljon lohtua erityisherkkien eri ryhmistä, ei tarvitse enää kokea olevansa ainoa erilainen. Vaikka kielteisiä asioita on paljon ja mieluiten olisin ns normaali, olen kiitollinen niistä hyvistä hetkistä, jolloin on saanut kokea jotain ihanaa,  nekin asiat kun erityisherkkänä kokee  potenssiin kymmenen. Niitä muistoja on elämän varrelta paljon ja hyvä niin. Käyn niitä usein silloin läpi kun on vaikeaa. Itseäni on myös lohduttanut tieteelliset faktat, jotka tukevat tätä erityispiirrettä, mutta paljon saa tapahtua, että puhuisin täysin vapautuneesti kenelle tahansa kuulumisestani tähän ryhmään. Uskon, että pitkä matka on vielä siihen, että työpaikoilla otettaisiin erityisherkät huomioon, mikä on sääli, koska se olisi työnantajankin etu tehokkuutta ajatellen.  Loppujen lopuksi kun kyse on siitä, että erityisherkkien aivot ovat vain erilaiset. Työntekijöinä tutkimusten mukaan erityisherkät ovat haluttuja, mutta viihtyvät työpaikoilla usein huonoiten. Haluttuja he ovat siksi, että ymmärtävät ja tulevat hyvin toimeen erilaisten ihmistyyppien kanssa, ovat hyviä ideoimaan ja ennustamaan tulevia tarpeita yhteiskunnassa ja ovat tunnollisia ja ahkeria, hyvin pidettyjä yleensä myös.

Vuosi 2016

Vuosi 2016 oli yritystä ja erehdystä, pinnistelyä ja ponnistelua, kiukuttelua ja melkein luovuttamista. Jatkoin opiskelua, mutta jouduin tinkimään tavoitteistani; kunto ja jaksaminen piti ottaa huomioon ja vaikka intoa olisi ollut kuinka, oli hyväksyttävä hitaampi opiskelutahti. Kävinpä sappileikkauksessakin, koko juttu vei sellaiset 3 viikkoa ensin kipuiluna, viikkona sairaalassa ja viikkona toipuessa. Tulehdus oli mitä luultavammin pesinyt sisälläni ties kuinka kauan. Ohessa tehtiin löydös myös solumuutoksista, mutta onnekseni ne olivat hyvänlaatuisia.

Pystyn vasta nyt kirjoittamaan viime vuodesta kun on vähän etäisyyttä asioihin ja pystyn paremmin arvioimaan kuntoani verraten sitä tähän hetkeen.

Kaikki rahankäyttöön liittyvät asiat hoidin todella huonosti koko vuoden aikana. Syynä oli huono muistini tai ylipäätään se tosiasia, että aivoni eivät toimineet normaalilla tavalla. En pystynyt loogiseen ajatteluun mitä tuli raha-asioihin. Olin hirveän stressaantunut kun piti hoitaa omia asioita ja ikään kuin paniikissa joka kerta. Esimerkiksi verkkopankissa laskujen maksu aiheutti sen, että uin hiessä ja olin lopen uupunut hoidettuani maksut. Unohdin tehdä muutoksen verokorttiini ja työstä saamani " loppurahat" meni suureksi osaksi lisäprosentille. Unohdin siirtää ostamani auton omiin nimiini ja maksoin lähes vuoden liian suuria vakuutusmaksuja. Asia tuli ilmi kun soitin vakuutusyhtiöön ilmoittaakseni, etten pysty seuraavaa maksua maksamaan ajallaan. Tässä vain pari esimerkkiä huonoista valinnoistani vuoden aikana. Mutta kun ei pysty niin minkäs teet. Jos ei muisti toimi tai et pysty keskittymään ja stressaat hullun lailla pienintäkin asiaa.



Koin kouluviikonloppujen jälkeisen väsymyksen joka kerta kuin ensimmäistä kertaa ja vaivuin masennukseen kovin pettyneenä itseeni. Oli todella vaiketa hyväksyä toipumisen hitautta vaikka tiedostinkin jonkinasteisen edistymisen. En koko aikana oikein saanut ymmärrystä keneltäkään enkä voi siitä ketään moittiakaan, olihan itsenikin vaikeaa käsittää koko prosessin matelevaa tahtia.

Kun taas olo välillä  oli hyvä ja pirteä, halusin tehdä kaikkea mahdollista, etupäässä liikkua. Mutta ymmärsinkö, että järkevää olisi ollut hidas eteneminen - en. Saatoin mennä peräkkäisinä päivinä kävelylenkille ja pitkille sellaisille seurauksena hirveä väsymys ja useiden päivien sängyssä makoilu. Menin kuntosalillekin kahtena eri jaksona ja taas seurauksena hurja väsyminen, joka saattoi kestää 2 viikkoakin. Eihän sitä suorittaja kovin helposti ymmärrä, että hijaa hyvä tulee ja nimenomaan itseään kuunnellen.
Viime vuosi oli siis ennen kaikkea aivojen toipumisaikaa ja kamppailua luonteeni kanssa muuttaakseni sitä itseäni armollisempaan suuntaan. Aivoni käyttäytyivät puutteellisesti paitsi loogiseen ajatteluun, muistiin ja pähkinöiden ratkaisemiseen tulevissa asioissa, myös kaikkeen aikaan  liittyvissä asioissa. Oli vaikeaa hahmottaa kellonaikoja tai kuinka aikaisin valmistautua johonkin menoon. Saatoin olla tuntia aiemmin jossain lääkärillä kun pelasin varman päälle. Samoin minulla oli haasteita löytää paikkoja, tuttujakin, siis hahmottaa mielessäni kartanomaisesti vaikka katuja. Nämä 2 viimeksi mainittua ovat nekin mennyttä elämää tällä hetkellä.
Näiden kokemusten jälkeen en voi muuta kuin olla kiitollinen kaikesta mikä toimii minussa ja ihmisen ihmeellisen hienosta kehosta, joka pystyy korjaamaan aika vakaviakin tuhoja. Kiitollisuus on puolestaan synnyttänyt ajatuksen, että nyt on minun tehtäväni huolehtia kehoni hyvinvoinnista ja välttää aiemmin aiheuttamani laiminlyönnit. On sanomattakin selvää, että koin vakavan varoituksen eikä kukaan muu voi suojella elimistöni siten kuin minä itse.
Pikku hiljaa olen sanoutunut irti suorittamisen paineesta ja vaikka edelleenkin nautin asioiden hoitamisesta ja etenemisestä, osaan suhtautua rauhallisemmin ja ottaa jaksamiseni paremmin huomioon. Tätä piirrettä vaalin ymmärtäen että se estää kokemasta samoja asioita uudelleen elämäni aikana. Olen kerran keskustellut henkilön kanssa, joka oli kokenut työuupumuksen 3 kertaa enkä halua kokea samaa. Kokemukseni vuosina 2015 ja 2016 olivat sen verran kovia.

Ennen työuupumusta

Miten päädyin uupumaan?

Noin 7 vuotta jo ennen työuupumusta minulla oli kausi, jolloin saattoi mennä jalat alta ja sairastelin jatkuvasti. Tiesin kyllä itse, että tekemistä oli liikaa; oli haasteita työssä ja henkisesti raskasta kotonakin uusperheen ongelmien parissa. Saatoin levätä kotona päivän kaksi, mutta jatkaa taas samaan malliin ja koin kovasti vastuuta esimiehenä, joten esim flunssassa tein kuitenkin töitä kotoa.

Uusperheen ongelmat paisui todella suuriksi ja koin lopulta, että odotukset minua kohtaan oli liian suuret enkä pystyisi yksin muuttamaan sellaisia asioita, joilla oli taustat ajassa ennen minua. Häpeäkseni jätin leikin kesken ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli että pääsisin jonnekin lepäämään. Tuntui, ettei minulla ollut enää mihinkään voimia.
Noista ajoista eteenpäin vuodet oli täynnä työtä, lapseni vakavaa sairautta ja ties mitä eli elin vuosia jatkuvan paineen ja huolen alaisena. Juoksulenkeillä ihmettelin, miksi juoksu ei oikein kulkenut ja sen sijaan, että olisin hellittänyt, painoin kovempaa hampaat irveessä.

Olin aktiiviliikkuja ja juoksun lisäksi joogasin ja kävin pari kertaa viikossa kuntosalilla. Kun lapseni oli tervehtynyt ja omillaan, saatoin jäädä ylitöihin ja vielä sen jälkeen mennä salille. Alkoi kuitenkin tulla kertoja, että istuin laitteessa enkä jaksanutkaan tehdä mitään. Luonnollisesti oli sitten huono omatunto kun menin kotiin. Kävi niinkin, että olin joogatunnin jälkeen hiestä märkä enkä ollut jaksaa kävellä kotiin. Ihmettelin vain, kuinka näin voi olla. Lopulta aloin jättää joogatunteja väliin kun päivät piteni töissä ja mikäs oli töissä keikkuessa kun kukaan ei odottanut kotona.
Väliin alkoi jäädä myös juoksulenkkejä ja salikertoja ja aloin lihota. Tunsin vain loputonta väsymystä. Töissä olisin voinut mennä wc:hen nukkumaan. Viikonloput ei virkistäneet enää. Itse asiassa viikonloppuisin ehdin vain siivota kodin, huoltaa vaatteet ja täyttää kaapit ruoalla ja taas olikin työpäivä. Lomilla hoidin tarpeelliset käynnit eli hammaslääkärit, auton huollot ym. ja pesin lattiat ja ikkunat, koskas muulloin? Saatoin sitten olla flunssassa loppuloman.

Kaikkinensa olo oli raskas ja kävin työterveyslääkärillä, mutta verenpaineen lisäksi mitään muuta ei löytynyt, joten kaikki jatkui kuten ennenkin. Sattui sitten, että lasteni isä sai aivohalvauksen ja koska välimme olivat läheiset, se järkytti minuakin kovasti, samoin yhteisiä lapsiamme. Hän kamppaili viikkoja hengestään ja menetin yöunet. Olin taas työterveyslääkärillä ja työterveyshoitajan luona. Sain unilääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet. Lääkkeet lihottivat 15 kiloa ja aloin oireilla eri tavoin; oli flunssaa, vatsatautia ja ties mitä. Olin paniikissa, koska töissä oli yt:t päällä ja minä vain kävin siellä silloin tällöin ja sairastelin koko ajan, kuka uskoisi edes minua noiden sairastelujen suhteen. Kun en nukkunut ja olin huolissani ex-puolisostani, minulle sanottiin, että tehän olette eronneet, miten voit kantaa huoltaa entisestä  puolisosta. Työssäni en enää saanut mitään aikaiseksi ja aloin vain tuntea häpeää olostani ja väsymyksestäni. Kun viikon loman jälkeen palasin töihin eikä olo muuttunut miksikään, kävin vielä pyytämässä apua työterveyslääkärillä itkien, mutta sain vain selkään taputukset ja kyllä sinä selviät tästä-toivotukset. Kun sinä iltana menin kotiin, olin niin täynnä häpeää ja epätoivoa, että ajattelin ainoan mahdollisuuteni olevan irtisanoutuminen. Siten voisin levätä rauhassa eikä minun tarvitsisi olla ihmisten edessä enää. Kävi sitten niin, että kotona en enää nähnyt mitään toivoa elämässäni, itkin vain hysteerisesti ja halusin kuolla. Siinä tilassa ystäväpariskunta löysi minut kotoa ja vei sairaalan poliklinikalle. Tämän jälkeen tyterveyshuolto antoi minulle psykiatrin tiedot ja viikon sairaslomaa.

Olin kauhuissani psykiatrille menosta, mutta kun kohtasin tämän haltiattaren oloisen ihmeellisen ihmisen, tajusin, että hän tiesi tismalleen, mitä kävin läpi. Tuntui, että tulin kuulluksi ensimmäisen kerran ja minut otettiin todesta ja hän vilpittömästi halusi ojentaa kätensä ja auttaa. Mikä valtava helpotus! Aika pysähtyi. Sairaslomia annettiin siitä alkaen 3 kuukauden jaksoissa ja lääkäri varoitteli, että en palaa töihin vielä tooodella pitkään aikaan. Se oli toisaalta helpotus, koska sain luvan levätä, mutta toisaalta oli huoli töistä ja työkavereista, olin itse luullut olevani pois vain max 2 viikkoa.

Oli hurjan helpottavaa saada levätä, mutta tässä kohtaa häpeä todella pääsi valloilleen. En halunnut tulla nähdyksi, en naapurien tai kenenkään toimesta. Olinhan petturi ja kakkosluokan kansalainen kun en töihin pystynyt. Tosin väsymyskin oli sitä luokkaa, että postilaatikko oli ihka ensimmäinen etappi ja siitä sitten todella hiljakseen edemmäs. Kuvittelin mielessäni, että työkaverit vakoili minua. Toisaalta tiesin ajatuksen olevan ihan hullu, mutta toisaalta uskoin siihen. Meni todella pitkä aika ennen kuin pystyin menemään kauppakeskukseen tai kaupungille. Oli kauhistuttava ajatus tulla nähdyksi keskellä päivää jossain ihmisten ilmoilla. En jaksanut katsoa tv:tä, puhumattakaan lukea. Alkuun vain makasin. Kuvaavaa on, että aina, kun jotain voimia oli, siivosin tms, jotta tekisin jotain hyödyllistä, pahimman luokan perfektionisti ja suorittaja. Kuukausien kuluessa tajusin, että tämä olisi se elämäni suurin oppitunti ja läksy; oppia pois suorittamisesta. Tiesin, että ei ollut helppo tie edessä, mokoma suorittajuus kun oli minulla selkärangassa, sen kitkeminen tarkottaisi luonteen muuttamista ja sitä, että jotain muuta olisi tultava tilalle. Tämä tapahtui vuonna 2015 enkä ole vieläkään täysin toipunut. Nyt kun katson taaksepäin, kaikki tuntuu itsestäänselvältä, taakan kannot ja kuukausien unettomuudet ynnä muut, mutta miten pelottavaa on kun ei itse tajua, että nyt mennään varageneraattorilla ja vauhti pitäisi täysin pysäyttää. Pitäisi luopua asioista, tekemisistä, rentoutua, ottaa aikaa itselleen, mutta kun kokee, että tekemistä on niin paljon...ja jos olet lapsesta asti hakenut hyväksyntää tekemisellä...

Uuden oppimista

Aiemmin jo mainitsin, että opiskelen ravintovalmentajaksi eli  vaihdan alaa ihan kokonaan.
Ihmettelin kovasti lukiessani muista uupuneista sairaslomani alussa, miksi he melkein poikkeuksetta kaikki vaihtoivat alaa eivätkä palanneet entiseen työpaikkaan. Kun aikaa kului, alkoi kuitenkin minullekin valjeta, ettei mikään välttämättä muutu jos palaan entisiin hommiin ja aloin myös kyseenalaistaa oman motivaationi entisessä työssäni, olinhan tehnyt samaa työtä jo vuosia ja vuosia.
Mietin, olisiko ollut mahdollista, että olin jo jonkin aikaa tehnyt sitä tiedostamattani hammasta purren. Aloin myös pohtia plussia ja miinuksia. Lopullisen sysäyksen antoi lääkäri, joka ilmoitti yksiselitteisesti, että olin menettänyt stressinsietokykyni lopullisesti. Tajusin, että oli pakkokin jättää hyvästit entiselle työlleni ja sen kaltaisille tehtäville - jotain oli muututtava ihan lähtökohtaisesti.

Satuin sitten lukemaan yhdestä naistenlehdestä haastattelun, joka koski ikäistäni naisihmistä, joka oli loikannut liike-elämästä ja opiskellut juuri ravintovalmentajaksi. Kiinnostuin ja löysin ko koulutuksen netistä. Innostuin siitä ihan valtavasti ja tajusin, että itse asiassa olin koko ikäni hakenut vastauksia kysymyksiin 'mitä pitäisi syödä, jotta elimistö saisi tarvittavan energiamäärän? ', mitä syödä, jotta pysyä terveenä' ja ' miten liikunta vaikuttaa syömiseen tai syöminen liikuntaan?'. Lisäksi se tärkein -kuinka työlläni voisi olla syvempi merkitys kun voisin auttaa lähimmäisiäni! En tahtonut enää pysyä nahoissani vaan aloin jo tehdä suunnitelmaa.

Ihan alkuun osallistuttuani luennoille olin vielä sen verran huonossa kunnossa, että kaikki voimani meni ihan vain siihen, että pystyin osallistumaan koko päivän kestäviin luentoihin. Lääketieteen osuus tarkoitti luentoja pe,la ja su aamusta iltaan ja sellaisen viikonlopun jälkeen jouduin alkuun lepäämään 2:kin viikkoa. Joitakin viikonloppuja oli pakko jättää väliin jos oli esim. kahtena viikonloppuna opiskelua peräkkäin, se vain oli liikaa. En ensimmäisillä luennoilla jaksanut edes jutella muiden osallistujien kanssa, keskityin vain koossapysymiseen.

Tentteihin luku oli taas asia erikseen, koska muistini ei oikein pelannut. Saatoin kovastikin paahtaa ja kun palasin aiheeseen, en muistanut mitään tai viikonlopun luentojen jälkeen koko aihe tuntui vieraalta. Se oli turhauttavaa ja monta kertaa teki mieli luovuttaa. Ja kuitenkin opinnot ja tavoite kaukana tulevaisuudessa oli ne asiat, jotka antoivat voimaa ja energiaa jaksaa eteenpäin. Jos ei olisi ollut tavoitetta ja polkua, jota kulkea en varmasti olisi jaksanut väsymyskausien ja masennuksen läpi. Olisi ollut niin paljon helpompaa antaa periksi. Vaikka tunsin olevani eri viivalla kuin muut opiskelijat, kaivoin jostain sisua ja ajattelin, että minulla on loppuelämä aikaa tahkota näitä oppeja, nyt ainakin yritän ja luovutan vasta, jos joka tentistä tulee hylättyjä enkä saa ni edes uusittua.

Kun sitten eka tentti tuli hyväksyttynä takaisin, tiesin, että pystyn tähän, en olekaan tyhmä ja sairas ja luuseri, mitä olin hokenut heikkoina hetkinä itselleni. Olinkin samassa sarjassa kuin muut opiskelijat!
Tuli aika, että sain hylätynkin, mutta luin uudelleen ja uudelleen ja pyysin lapsiltani vielä ohjeita lukutekniikoista, muistelin midmappeja työvuosiltani ja lunttasin lisää vinkkejä netistä ja koin onnistumisia ja hylätystä tuli  hyväksytty. Opin tärkeän läksyn; voi tulla hylättyjäkin, mutta maailma ei lopu siihen.

Toinen haaste oli stressi ennen tenttiä. Se tuntui konkreettisina oireina: en nukkunut, vatsaa poltti ja itsetunto oli heikko, vatsa saattoi mennä sekaisin. Ymmärsin myös, että toipumiseni saattoi hidastua stressaantumisen takia. Tentti tentiltä koitin muuttaa suhtautumistani tenttimiseen ja opinnoissa edistymiseen. Ymmärsin, että halusin pysyä aikataulussa ja tavoitteeni oli minulle tärkeä etappi, siksi paineita kasaantui. Koitin miettiä, miten se ei olisi niin kuoleman vakavaa ja raastavaa, voisinko ehkä suhtautua asiaan kivana ja innostavana, uutena osana elämääni. Pikku hiljaa, ei helposti vaan todella pienin askelin olen oppinut suhtautumaan stressiin voimavarana, katalysaattorina ja innostavana, kutkuttavana tekijänä. Olen jollain tasolla saanut sen hallintaani huomattuani, että voin ohjailla ajatuksiani. Nykysin 'annan' itseni stressaantua vasta juuri ennen tenttiä, jotta se saa minut terästämään kaikki aistini ja jotta skarppaisin viime hetket todella. Unettomuuskaan ei siinä kohtaa enää haittaa, koska tiedän, että tentin jälkeen nukun kuin pikku possu.
Ajatteluuni vaikutti paljon verkostoituminen kanssaopiskelijoiden kanssa ja sitä kautta oppiminen aihealueesta lisää. Kanssaopiskelijoiden kanssa opiskeluinnon jakaminen on myös tuntunut hyvältä ja toinen toistensa tukeminen. Myös se, että aiheesta löytyy runsaasti materiaalia netistä pitää mielen virkeänä koko ajan

Nyt olen taas aloittanut luvut tenttiä varten ja tasapainoilen stressinsiedon kanssa enempi ja vähempi. Yritän kuitenkin suhtautua innostuneena ja positiivisena tähän toiseen mahdollisuuteeni. Ja haluan oppia asiat, jotta ne olivat pohjalla taas Sitä seuraavaan tenttiin lukiessani. Ja kovasti auttaa kun kuvittelen itseni jo haaveammattia tekevänä, neuvomassa asiakkaitani ravintoasioissa. Siellä se siintää horisontissa!

Työuupumus - mitä opin

Tänä päivänä, reilu 2 vuotta sairaslomallejääntini jälkeen, työuupumus näkyy keskittymisvaikeuksina, muistiongelmina, helposti väsymisenä, joka taas johtaa univaikeuksiin, ja kyvyttömyytenä säädellä stressiä. Ja silti kiitän tapahtuneesta. Kun luin vanhoja päiväkirjojani, sain todeta, että minulla oli uupumuksen oireita heti ensimmäisestä työpaikastani lähtien. Taipumukseni on aina ollut antaa kaikkeni, suoriutua kiitettävästi ja tehdä kaikki annetut työt. Ja sen verran luupää olen, etten olisi elämäni suurinta läksyä oppinut, ellei olisi tullut täyspysähdys ja kehoni olisi osallistunut siihen. Kun on jästipää niin käy näin.

On asioita, joita olen toipumisaikanani oppinut ja joista en aio loppuelämäni aikana tinkiä. Niistä yksi ja tärkein on 1) kunnon yöunet. Koettuani kuukausien unettomuuden ja nukuttuani ties minkä pillerien voimalla, yritän ainakin pitää huolta niistä keinoista, jotka edesauttavat hyvää unta;

-ulkoilu ja liikunta saman päivän aikana voimien mukaan
-rauhottuminen ennen nukkumaanmenoa tai nukahtamista, esim lukemalla kirjaa
-käytän melatoniinia, joka myös korjaa aivon vaurioita ja tässä päässähän niitä riittää...
-kiitän kuluneen päivän kohokohdista ja elämäni plussapuolen asioista (tämän opettelin ja se vei aikaa, mutta nyt käy jo itsestään)

Toinen asia varsinkin tässä iässä on 2) aineenvaihdunta ja sitä huollan

-edelleen liikunnalla
-aloittamalla aamun juomalla lasillisen vettä ja juomalla vettä aina aterioiden välillä,
kaiken kaikkiaan pyrin juomaan 2 l vettä päivän aikana ja aterioilla max 2dl. Veden lisäksi juon vain teetä ja kahvia.

Italia

Italia


Lukion ensimmäisellä luin Axel Munthen kirjan Huvila meren rannalla ja viineistään silloin olin myyty suhteessa Italiaan. Lukion toisella olin ystäväni kanssa kielikurssilla Englannissa, hiekkarantojen ja puistojen Bournemouthissa ja tapasin siellä Carlo Costan Sardiniasta. Ihastuimme toisiimme ja vannoimme erotessamme olevamme vielä yhteydessä ja kirjoitimmekin toisillemme kirjeitä pari kolme vuotta. Silloin mielikuvitukseni tietenkin sai vielä siivet ja lukion läpi haaveilin Italiaan lähdöstä heti, kun koulu olisi käyty.  Elämänpolku meni sitten vähän eri lailla; 19-vuotiaana olinkin jo kihloissa ja ' unohtanut' mainita asiasta Carlolle. Hän sitten ilmestyikin Suomeen ja sai todeta omin silmin, että olin varattu. Tarinamme loppui siihen. Lukiossa luokkakaverini nauroivat minulle kun ilme vakavana selitin, että Carlo tulee Suomeen minua tapaamaan, kaiketi olin sitten itsekin jo lakannut uskomasta siihen jossain kohtaa.

Vuosien varrella olen saanut tehdä lyhyitä lomamatkoja Italiaan, yksin, lasteni ja  ystävän kanssa,  myös koko perheen voimin ja joka kerta olisin toivonut voivani jäädä 😊

Nuorena ystävättäreni kanssa kävimme Riminillä ja teimme sieltä käsin retket San Marinoon, Venetsiaan ja Firenzeen. Rimini tiesi rantoja ja yöelämää, mutta levottomasta iästämme ja luonteistamme huolimatta paneuduimme koko sielullamme retkikohteidemme nähtävyyksiin ja historiaan. Kokemani ja näkemäni ovat kulkeneet mukanani ja tiedän, etten koskaan niitä unohda. Kauneus, joka tulvi niin luonnosta, rakennuksista, musiikista, muodista, taiteesta ja ihan kaikesta teki lähtemättömän  vaikutuksen. En ole koskaan kokenut samaa minkään muun maan kohdalla tai kohdattuani. Italiaan voi vielä liittää ruokakulttuurin, joka on mielestäni aivan omaa luokkaansa eikä vähiten ainutlaatuisten raaka-aineisensa vuoksi.

Avioliittoni aikana ja lasten ollessa pieniä, teimme pari matkaa Roomaan ja viihdyimme siellä pienessä perhehotellissa muistaakseni nimeltään Marcello. Sen katolla oli terassi, jonne aamiainen tarjoiltiin ja josta saattoi ihailla henkeäsalpaavaa näkyä yli Rooman. Toisella näistä matkoista matkustimme junalla Napoliin, jossa söimme elämämme parhaimmat pizzat. Syy Napoliin matkustamiselle oli Axel Munthen kirja ja niinpä menimmekin lautalla aina Caprille asti ihailemaan Huvilaa meren rannalla, San Micheleä,  ja tuo kokemus oli ihan huikea. En oikeasti voinut uskoa, että saan kävellä niillä pihakivillä, joilla Axel Munthe ja hänen lukuisat vieraansa olivat astelleet ja ihailla niitä maisemia, joita Munthe oli päivittäin ennen sokeutumistaan silmillään ahnehtinut ja saan koskettaa niitä patsaita, jotka huvilan omistaja oli omin käsin maasta kaivanut ja laittanut esille. Sen muiston olen voinut kaivaa koska tahansa ullakolta ja herkutella sillä. Se kaupallisempi Capri ei niinkään koskettanut.

Erottuani ja löydettyäni uuden seurustelukumppanin, teimme romanttisen matkan Milanoon ja Venetsiaan. Asuimme ihan Venetsian keskustassa sijaitsevassa talossa, joka nyt oli hotelli, mutta jossa Verdi oli aikanaan asunut ja työstänyt oopperoitaan. Hotellin sisustus oli jostain 1930-luvulta ja toi mieleen Hercule Poirot-tarinat; punaista sileää samettia, tummaa puuta. Päivät soljuivat arkkitehtuuria ihastellen ja rakastuneen parin tavoin; toisiinsa uppoutuen. Oli ihanuutta ympärillä, rakkautta, hyvää ruokaa ja viiniä. Tuon loman kohokohta oli ilta venetsialaisessa palazzossa, jossa oli järjestetty ooppera-aariailta. Kävelimme muiden osallistujien tavoin läpi palazzon huoneiden shamppanjalasit kädessä seuraten kulloisiakin esiintyjiä romanttisimpia ooppera-aarioita kuunnellen. Se oli ja on romanttisin kokemus koko elämässäni, jotain niin kaunista, että olisin suonut voivani taltioida sen jollain lailla ja toivonkin, että
muisto siitä ei haalenisi koskaan.


Vuosia myöhemmin, kun olin jo eronnut kivuliaasti silloisesta seurustelukumppanistani, josta oli tullut avomieheni, ja aloittelin jälleen kerran elämääni alusta, Italia tuli taas ajankohtaiseksi ja suorastaan pelasti minut elämälle. Olin hankkinut asunnon nuoremmalle lapselleni, pienelle uudelle perheenjäsenellemme koiranpennulle ja minulle. Asuntoa remontoitiin ja minä valmistauduin jo valmiiksi rikkinäisenä erosta ja lapseni vakavasta sauraudesta henkisesti yhteen kovimmista tilanteista elämässäni, yt-neuvotteluihin, jossa tehtäväkseni tuli joidenkin tiimini jäsenten irtisanominen. Olin porukan keskeltä nostettu esimieheksi ja ympärilläni työskentelevät ihmiset olivat kollegoitani 20 vuoden ajalta, osa ystäviäni myös työajan ulkopuolella. Kävin läpi koulutuksia, joissa opeteltiin kohtaamaan  irtisanotuksi tuleva ihminen, henkilö, jolla saattoi olla muitakin vastoinkäymisiä elämässään. Koulutuksissa jo tunsin, ettei minulla ollut tarvittavia voimavaroja edessä olevaan ja että olin astumassa saappaisiin, joissa vaikuttaisin ihmisten loppuelämään ja koko ajatus tuntui vieraalta ja kavahdin sitä. Kotona mietin kuumeisesti, mistä ammentaa se voima käydä tuleva organisaatiouudistus  läpi ja kohdata ihmiset, joita se tulisi koskettamaan rajuiten. Ajattelin, että jos loppupäässä odottaisi jotain sellaista, että pääsisin taatusti nollaamaan pääni ja lepäämään, saattaisin selvitäkin elossa tai se olisi itse  asiassa ehto selviämiselleni. Niin kun koko karmeus oli vihdoin  takanapäin ja kesäloma lopulta koitti, pakkasin heti ensimmäisenä päivänä laukun ja koiranpennun ja lensin Roomaan, vuokrasin auton kentältä ja ajelin Braccianoon, 60 kilometriä Roomasta pohjoiseen, suomalaisnaisen minulle vuokraamaan taloon. Kun ensimmäisen  kerran pysähdyin ajomatkalla tauolle, koin, että olin tullut kotiin.
Seuraavat päivät ensimmäisen viikon aikana nukuin, lepäsin ja nukuin. Ovet auki, ikkunat selällään, välittämättä muusta maailmasta minusta valui kaikki väsymys jonnekin maanrakoon. En kovin hyvin viihtynyt niihin aikoihin yksin, mutta tuona viikkona minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa yksinäisyyteni tai ulkomaailma. Ei ollut voimia mihinkään muuhun.
Seuraavina kolmena viikkona seurakseni tuli vastaeronnut ystäväni ja lapseni ystävineen eripituisiksi jaksoiksi ja toipuminen jatkui ystävyyden  ja hyvän ruoan, retkien ja kauniiden maisemien merkeissä. Pikku hiljaa toivuin vaikka viikot menivätkin liian pian ja olisin voinut jäädä vaikka puoleksi vuodeksi. Palaaminen todellisuuteen tuntui pahalta unelta, mutta oli ehkä hyppysellinen enemmän vastustuskykyä kohdata se.

Vuosia edellisen kokemuksen jälkeen tein matkan saman ystävän kanssa, jonka kanssa kohtasin  aiemmin Riminin ja retkikohteemme. Piipahdimme Milanossa koluten sen lähes kaikki nähtävyydet niin, että kumpikin olisimme tarvinneet lomaa heti tuon ' loman' päälle!

Edelleen samassa seurassa teimme lomareissun Rapalloon. Kohde oli valittu ikään kuin tuulesta temmattuna, ollen kuitenkin kohtuullisen matkan päässä Milanosta ja meren äärellä. Menomatkalla lento oli ylibuukattu, emmekä mahtuneet kuin iltalentoon, jolloin näytti siltä, että joudumme vääjäämättä maksamaan hotelliyön Milanossa. Ennen laskeutumista olin jo kuitenkin tehnyt päätöksni auton vuokraamisesta ja ajosta saman illan aikana vielä Rapalloon. Se tehtiinkin, mutta aikaa kului 4 tuntia meille luvattuun 2 tuntiin verrattuna....Olin lopen
 uupunut päästyämme perille, koko matka oli ollut ajoa pimeässä ja lukuisissa  tunneleissa rekat perässämme ja edellämme 200 km/h niitä varoen. Pääsimme myöhään nukkumaan, mutta ajatus pitkään nukkumisesta aamulla lohdutti. Olimme molemmat kuitenkin saada sydänkohtauksen herättyämme aamulla aikaisin  koviin pamauksiin. Ensimmäinen  ajatus kummallakin ennen kuin ehdimme edes mitään sanoa tai tehdä, oli sota ja tykinlaukaukset. Kyse oli kuitenkin ilotulituksista kahdeksalta aamulla! Rapallo nimittäin juhli Neitsyt Mariaa ilotulituksin sillä viikolla kahdesti päivässä, aamulla ja illalla! Se oli siis herätyksemme joka päivä lomaviikollamme!
Mutta Rapallo ja lähistöllä venematkan päässä oleva Porto Fino sulattivat sydämemme; kauneutta,
ystävällisyyttä, hyvää ruokaa, auringon valoa ja lämpöä, meri, kukkivat kukat, paraatit ja perheet
juhlimassa Neitsyt Mariaa - se viikko oli silkkaa juhlaa.


Nyt on kulunut vuosia, että olisin käynyt Italiassa, mutta työuupumuksen jälkeen kun olen uudelleen tutustunut itseeni, Italiakin palasi unelman muodossa. Olen googlaillut eri kaupunkeja ja päätynyt lopulta postikorttimaiseen Positanoon,  joka kuulemma vilahtaa Toscanan auringon alla-elokuvassakin. Seuraan sitä Facebookissa ja Instagramissa, kuvat ovat uskomattoman idyllisiä ja upeita. Tarkoitus on ollut vain haaveilla, josko vaikka joskus eläkkeellä olisi mahdollisuus sinne mennä. Mutta! Kuinka ollakaan, eräs ystäväni ehdotti, että lähtisimme Italiaan muutamaksi kuukaudeksi! En voinut uskoa tuuriani, että minulla olisi matkakulppani, joka haluaisi lähteä a) samaan maahan b) samaan kaupunkiin c) yhtä pitkäksi ajaksi kanssani!!! Tosin olin ajatellut lähteä vasta opintojeni päätyttyä ja tässä piileekin se iso mutta... Minun pitäisi siis valita kahden intohimoni välillä - opiskelu vai Italia! Jos nyt lähtisin Italiaa, se tietäisi vuoden tai kahden viivästystä opinnoilleni. Ne eivät karkaisi minulta, mutta toki ikää tulisi taas lisää ja olisin vähintään 55 kun palaisin.
Iso kysymys on myös raha. Myisinkö auton? Tätä nyt jään pohtimaan ja palaan siihen myöhemmin....

Äitiys

Äitiys

Tänään on Äitienpäivä ja tunnen suurta ylpeyttä äitiydestäni! Ei niin, että olisin ollut
mitenkään erityisen hyvä äiti vaan tunnen suurta ylpeyttä lapsistani, jotka ovat maailmalla ja joiden omat siivet kantavat. He ovat hyviä tyyppejä ja elävät omannököistään elämää.

 Mikään tässä elämässä ei ole opettanut ja koulinut minua niin kuin lapseni. Olen saanut rakastaa ehdoitta ja saanut rakkautta sylikaupalla. Olen saanut seurata kasvun ja kehityksen ihmettä ja tuntea myös sen tuskan kun lapsi sairastaa ja toivoisit, että voisit kokea kivun lapsen asemesta.
Olen saanut heiltä suoraa kritiikkiä ja ojennusta pitkin matkaa ja pelottaakin ajatus siitä, millainen olisin, jos en lasten kautta olisi joutunut katsomaan peiliin ja oppinut edes vähän epäitsekkyyttä. Lähtökohtaisesti olin nuorena hyvin tarvitseva, itsekäs ja mustavalkoinen persoona.

Mutta älä huoli jos et ole äiti tai vanhempi - saatat olla tuntemasi lapsen tai nuoren elämässä ratkaisevan tärkeä ihminen silti. Minun lapsuuteni oli väkivaltainen ja paha, mutta ensin kun olin pieni, mummini ja myöhemmin murrosiässä tätini olivat ne henkilöt, joiden ansiosta jaksoin elää. Siihen riitti vain aikuisen kuuntelu ja asennoituminen, he eivät vähätelleet minua tai halveksineet. Voin varmuudella sanoa, etten kirjottaisi tätä tai olisi edes elossa jollei noita rakkaita ihmisiä olisi ollut. Kun tapasin jompaa kumpaa, se oli tarvitsemani henkireikä sen helvetin keskellä, jossa elin. Oli joku, joka oli ystävällinen ja välitti. Miten muuten olisin koskaan osannut välittää kenestäkään aikuisena? Olisin jatkanut sukupolvien kirousta ja kohdellut muita kuten minua kotona kohdeltiin.

Kunpa jokaisella lapsella olisi edes yksi turvallinen aikuinen! Vaikka  tapaamisia ei olisi kovin useinkaan, mutta jo tietoisuus siitä, että on joku turvallinen aikuinen, voi auttaa. Aina kotoa ei sellaisia löydy ja voi olla niin, että fasaadi on niin hyvin vartioitu ettei kukaan tiedä tai edes uskoisi mitä sen takana tapahtuu.

Ja kukas minä sitten olen?

Ja kukas minä sitten olen?


Olen 50+,  arvatenkin nainen ja työskentelin melkein 30 vuotta kansainvälisessä liikemaailmassa hyvin miehisellä alalla kunnes jalat meni alta työuupumuksen vuoksi. Siitä on nyt 2 vuotta ja toipuminen jatkuu. Koko toipumisen ajan olen makustellut lääkärin moneen kertaan toistamia sanoja "toipuminen kestää minimissään 2 vuotta" ja "parhaimmassakin tapauksessa ihminen toipuu työuupumuksesta vain 80%." Lisäksi olin menettänyt stressinsietokyvyn iäksi. En pystyisi koskaan enää työskentelmään alalla, jossa koon olevani jonkin sortin asiantuntija.
Alkuun suurin haaste oli postilaatikolle pääsy. Siitä lähdettiin pikku hiljaa pidentämään matkoja. Edelleenkin saan varoa, etten innostu liikaa esim liikkumaan. Entisessä elämässäni olin aktiiviliikkuja.
Nyt sairastan  keskivaikeaa masennusta, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Ja joka kerta kun väsähdän, muistan, ai niin, se oli 2 vuotta minimissään. Niin mieli kuin kehoni vaatii aikaa ja lepoa. Luonteeltani olen kärsimätön suorittaja ja vähän kaikesta innostuja. Tosi huono yhdistelmä. Ja vielä pisteenä i:n päällä se tosiasia, että olen erityisherkkä. Välillä ei tiedä, itkeäkö vai nauraisiko, mutta olen päätynyt jälkimmäiseen.

Oli tuuria sairasloman ensimmäisen vuoden aikana, koska törmäsin naistenlehdessä yhden naishenkilön haastatteluun. Kiinnitin huomioni kolmeen seikkaan; nainen oli ikäiseni, tuli liike- eelämän puolelta ja oli vaihtanut alaa. Mutta ei siinä kaikki: hän opiskeli itsensä FLT-ravintovalmentajaksi. Ja kun lehdessä kerrottiin, että kyse on funktionaalisesta lääketieteestä, jossa

ihminen kohdataan kokonaisuutena ja kaikki elämäntavat ja kokemukset otetaan huomioon kun laaditaan henkilölle suosituksia ravinnon suhteen. Se kolahti kerralla tajuntaani ja sai pulssini kiihtymään - koin, että tuossa jos missä on järkeä! Ei tuijoteta vain yhtä vaivaa kerrallaan vaan pureudutaan syihin ja asiakkaan esim lääkkeisiin, joita hän on syönyt tai syö, samoin lisäravinteisiin ja millaista ruokaa on syönyt, mitä harrastaa jne.

Luin aiheesta netistä enemmän ja päätin lähteä lukemaan ko tutkintoa varten vaadittuja aineita. Jos en olisi löytänyt omaa tavoitettani silloin... en halua edes ajatella, missä jamassa olisin. Olin innostunut ja minulla oli tavoite! Alkuun luennoilla olo vei kaikki voimani ja saatoin joutua lepäämään parikin viikkoa sellaisen luentoviikonlopun jälkeen, mutten lannistunut. Jouduin myös jättämään kursseja väliin, koska en ollutkaan toipunut edellisestä tarpeeksi osallistuakseni seuraavaan. No, tentit sitten....
Sain todella tuta mitä on elämä ilman stressinsietokykyä....Vatsaa särki ja valvoin öitä lukiessani tenttiin, mutta motivaatio oli kovempi kuin muut haitat. Muistini ei toiminut kuten ennen, joten turvauduin lasteni vinkkaamiin tekniikoihin - tein mindmappeja, kirjoitin omat tiivistelmäni ja käytin värejä. Ja suoritin vähitellen kurssin toisensa jälkeen.

 Aiemman menestyksen innoittamana yritin myös kahden linjan yhdistämistä, mutta minut palautettiin maan pinnalle hyvin pian hylätyillä tenteillä. Koko toipumisaikana ongelmani on ollut vain liikainnostuminen, liikatekeminen, suorittaja kun olen ollut koko ikäni. Vaikein läksy on siis oppia elämään rauhallisesti ja omaa kehoa kuunnellen ja todella vaikeaa se on, siis päinvastainen tapa elää kuin mihin olin tottunut. Nyt on koulua jäljellä vielä 2 vuotta.

Samalla kun olen tutustunut ravintotieteisiin ja erityisesti Paula Heinosen oppeihin, omatkin elämäntapani ovat menneet uusiksi eikä vähiten se, mitä syön.

Kun ennen minulle merkitsi kovin kovat arvot, nyt olen löytänyt itseni, sen vanhan minän, joka olin nuoruudessa ja tuntuu kuin olisin löytänyt uusia aisteja. Nyt nautin luonnosta, ystävistäni ja perheestäni ja elän hetkessä. Elämä maistuu paljon paremmalta kuin ennen huolimatta siitä, että pennit ei aina riitä tms. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja olen huomannut, että kun kohdistaa energiansa oikeisiin asioihin, moni toive toteutuu.
Haaveilen tulevasta työstäni, jossa olen oma herrani ja eläkepäivistä Italiassa.
Rakastan lukemista, musiikkia, teatteria ja oopperaa, taidetta, puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, käsitöitä muun muassa.