Tuntuu kliseiseltä todeta, että perhe on tukenut työuupumuksessa minua. Asia ei todellakaan ole minulle itsestäänselvyys vaan suuri kiitollisuuden aihe. Sitä tukea ei suinkaan ollut aina ja koko ajan -ihan ymmärrettävistä syistä.
Kun aloin oireilla työuupumusta, en itsekään tiennyt, mikä minua vaivasi. En myöskään huomannut ajatusmaailmani muuttumista vähitellen yhä negatiivisempaan suuntaan. Aloin kehitellä ajatuksia, joissa esim lapseni olivat lyöttäytyneet minua vastaan ja kanssakäyminen muutoinkin heidän kanssaan vaikeutui; oli kuin olisimme puhuneet eri kieltä. Minulla oli selkeästi paha olla, mutten ymmärtänyt itsekään miksi ja odotin jotenkin muilta kovasti jotain vaikken tiennyt mitä. Haastoin riitaa ja ymmärsin asioita aivan väärin. Nyt tuo kaikki tuntuu tosi pahalta muistaa, koska samaan aikaan lapseni oireilivat isänsä aivohalvausta. Tein tuosta ajasta heille siis vielä vaikeampaa. Siinä tilanteessa lapset tukeutuivat toisiinsa ja toisinaan minuunkin, silloin kuin sallin sen.Tilanne suhteessa perheeseen luonnollisesti helpottui (tilapäisesti) jäätyäni sairaslomalle ja kun käytökselleni löytyi syy ja hoito. Kuinka vähän kukaan meistä tiesikään siinä vaiheessa…
Vaikeimmat hetket olivat vasta edessä. Ensimmäinen joulu diagnoosini, keskivaikean masennuksen, jälkeen oli vaikein. Vietin jouluaattona aikaa lasteni kanssa 6 tuntia, mutta itkin koko loppuillan heidän lähdettyään yksinäisyyttäni. Olin sitä mieltä, että jouduin liian kauan olemaan yksin. Lapset olivat ihmeissään yritettyään jakaa aikansa vanhempien ja isovanhempien kesken edes jotenkin tasapuolisesti. Pyhät aaton jälkeen mietin itsetuhoisena, kuinka päättäisin päiväni. Se oli yksityiskohtaisen suunnitelman luomista systemaattisesti ja järkeillen, että näin on kaikkien kannalta parempi. Ymmärsin, että aiheutan hämmennystä lähipiirissäni ja koska koin, ettei kukaan oikeasti rakasta minua ja halua lähelleen, minun oli paras lähteä. Minulla ei ollut mitään odotettavaa elämältä, en kokenut voivani olla mistään ylpeä (häpesin äitiyttänikin), elämäni oli siihen asti mielestäni ollut sarja epäonnistumisia. Kaikki vain hävetti ja paras keino oli paeta.
Lopulta ajatus lasteni ja pienen koirani tulevasta kohtalosta sai minut luopumaan ajatuksistani ja jollain lailla noista hetkistä selviytymisestä tuli voitonriemuinen olo ja toipumiseni alku. Jossain syvällä ymmärsin, mitä aiheuttaisin perheeni loppuelämälle. Terapian kautta sitten taas ymmärsin, että minun oli luotava onnellisuuteni itse ja että perheelläni oli oikeus onnellisiin hetkiin ilman minua, jokaisella oli oma onnensa ja oma elämänsä. Tämän ajan jälkeen suhteemme on ollut terveemmällä pohjalla ja olen itsekin osannut olla tukena perheenjäsenille ja he minulle. Olen ymmärtänyt pitää surujani itsellänikin, työskennellä niiden eteen siten, etteivät ne ole rasittaneet perheenjäsenteni mieltä.
Sydäntäni on kovasti painanut kaikki tuottamani huoli ja hämmennys läheisilleni tuona aikana. Suureksi helpotuksekseni olemme vapaasti voineet puhua aiheesta jälkikäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti